Puhe Vappuna 2009/Raija Westergård
Säästöprosentteja – mutta mistä?
Hyvät toverit! On toukokuu, työväen juhlapäivä ja olemme jälleen kokoontuneet vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille muistelemaan sisällissotamme uhreja. Itse henkilökohtaisesti muistelen usein kevään 1918 naisia, naissotilaita ja kaikkia sodassa kärsineitä lapsia – uhreista viattomimpia.
Vaikka yli 90 vuotta on kulunut noista murheellisista päivistä, näyttää edelleen siltä, että juuri naiset ja lapset ovat edelleen pelinappuloita ja ”tarjouksessa” yhteiskuntamme kasvottomilla markkinapöydillä. Tällä viittaan viimepäivien lamakeskusteluihin säästöistä mm. lasten päivähoidossa.
Miksi sota säästää punaisia naisia?
Vuonna 1918 keväällä naiset olivat silloisessa mediassa lievästi sanottuna aliarvostetussa asemassa. Esimerkiksi Jyväskylän seudulla ilmestyvä Keskisuomalainen julkaisi huhtikuun 12 päivänä kirjailija Ilmari Kiannon artikkelin otsikolla Tuomiotaktiikasta. Kiannon maailmassa kapinoivat naiset olivat kauhistus ja vaikka Kianto oli valtojen, valheiden, kaksinaismoraalin ja tabujen kaatajan maineessa, hänen kirjallisessa tuotannossaan vain miehelle kuului vapauttajan tehtävä. Kiannon mukaan nainen voi reagoida yhteiskunnan konventioita vastaan vain silloin, kun mies antaa siihen luvan. Kianto kirjoittaa seuraavasti:
”Sopii tässä yhteydessä kysyä, miksi sota säästää punaisia naisia, joiden jokainen näkee ja tietää edustavan kaikista raa’inta elementtiä kansalaissodassa? Senkö tähden vain, että he ovat naisia sota heitä säästää? Mutta eikö ole ennakkoluuloa tai oikeastaan sangen lyhytnäköistä jättää rankaisematta juuri ne, jotka jo pelkällä perhelisäyksellä vahvistavat vihollisen voimia. Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja jotka meitä ahdistavat”
Punalesken tie
Keväällä 1918 yleinen suhtautuminen punaorpoihin oli pelokasta ja vihamielistä. Köyhäinhoitolehden päätoimittaja Bruno Sarlin oli toki huolestunut punaorpojen kohtalosta, mutta piti ongelmaa vain sosiaalistamisongelmana. Hänen mielipiteensä olivat jyrkkiä varsinkin jos oli kyse punaorpojen äideistä. Sarlin kirjoittaa näin: ”Vielä on suuri vaara punaisten naisissa - suurelta osin noitten naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävään ja kauheaan sisällissotaamme. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen koko sielunelämän”
Kun sosiaalihallitus viimein vuoteen 1919 oli kartoittanut orpojen tilanteen, päädyttiin seuraavaan ratkaisuun: koska valkoisen puolen orvoille ei ollut soveliasta pyytää avustusta köyhäinhoidon kautta, heille myönnettiin valtion eläke. Punalesket lapsineen saivat tulla toimeen omin voimin ja voimia elämä toden totta heiltä vaatikin vuoden 1918 jälkimainingeissa.
Ilmaistyövoima säästökeinona?
Viime aikoina lapset ovat olleet otsikoissa ja mikä merkillisintä: säästökohteina. Maaliskuussa Helsingin sanomat uutisoi näkyvästi: ”Helsinki, Espoo ja Vantaa voisivat säästää yhteensä jopa 25 miljoonaa euroa vuodessa, jos kotona olevien vanhempien lapset siirtyisivät pois kokopäivähoidosta” Tällaiseen laskelmaan on päätynyt päivähoidon kustannuslaskelmia työkseen tekevä Simo Pokki. Hänen mukaansa kuntien talouden heiketessä on pakko miettiä mihin rahat riittävät. Olisiko syytä harkita varhaiskasvatuksen keveämpiä muotoja perheille, joiden lapset eivät välttämättä kokopäivähoitoa tarvitse? "Jos nämä lapset siirtyisivät kerhoihin - siis kolmannen sektorin ylläpitämiin kerhoihin - säästyisi jopa 25 miljoonaa euroa vuodessa." Edellä mainitun Simo Pokin mielestä seurakuntien päiväkerhot ovat hyvä esimerkki toimivista ja suosituista päiväkerhoista ja kunnat voisivat ostaa tällaista palvelua.
Minun mielestäni tämä on ehdottomasti väärä tie ja väärä suunta kohti palvelujen yksityistämistä, kohti ilmaistyövoiman häikäilemätöntä käyttöä säästöjen nimissä. En kannata minkään värisiä talkoita tässä asiassa, vaikka se trendikästä ehkä tänä päivänä onkin. Mielestäni kunnon työstä pitää saada kunnon palkka, koska näistä ja muistakin etuisuuksista ovat työläiset aikoinaan taistelleet todella rankasti.
Likkojen lenkki kolmivuorossa
Säästöohjelmia lukiessani olen törmännyt seikkaan, jota olen ihmetellyt jo aiemminkin ja aikaisemmissa taantumissa. Terveys- ja sosiaalisektorilla ”sijaisia ei oteta” – lausetta toistetaan kuin mantraa ja ikään kuin sijaisten palkat olisivat niin tähtitieteelliset, että tällä keinolla muka säästettäisiin. Ja mikä on tästä kuvitellusta säästöstä hinta ja kuka/ketkä todelliset maksajat?
Laskun maksavat tietysti hoitoalalla kolmivuoroa tekevät naiset, jotka jo nyt tekevät työtään äärirajoilla puhumattakaan tilanteesta, jossa sijaiset puuttuvat. Jos sijaisia ei oteta paikkaamaan lyhytkestoisia sairaus- ja muita poissaoloja, hoitohenkilöstöhän tekee siinä tapauksessa kaksinkertaisen työpanoksen yksinkertaisella palkalla. On selvää, että ylikuormitetut työntekijät iästä riippumatta eivät jaksa määräänsä pitempään, joten kuviteltu ”säästö” valuu kuin Kankkulan kaivoon vakinaisen henkilökunnan lisääntyvissä ja pitkittyvissä sairauslomissa.
Mielestäni paljon oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi säästötoimenpide olisi, että esimerkiksi johtajat ja virkamiehet lomautettaisiin pariksi viikoksi kukin vuorollaan. Tällöin säästöjä ei revittäisi hoitohenkilökunnan selkänahasta kuten tähän asti ja kauniina kesänä kaksi ylimääräistä lomaviikkoa virkamiehistölle tulisi varmasti tarpeeseen. Enkä usko että kuntalaiva näistä pakkolomista paljonkaan lisää heiluisi – ei ainakaan enempää kuin tähän asti.
Hyvinvointivaltion raunioilla
Näyttää siltä, että pohjoismainen hyvinvointivaltiomme on murenemassa säästöprosenttien hillittömän metsästyksen seurauksena – säästötoimien, jotka kohdistuvat aina kipeimmin yhteiskunnan vähäosaisiin sekä lapsiin, lapsiperheisiin, eläkeläisiin, opiskelijoihin, työttömiin, vammaisiin, vanhuksiin jne. Kysynkin, miksi aina näin?
Satuin kuulemaan hiljattain 1970-luvun poliittisen laululiikkeen aikaista musiikkia. Eero Ojasen säveltämä laulu Bertolt Brechtin runoon Oppimisen ylistys, joka sopii hyvin myös tähän päivään:”... älä pelkää kysyä, toveri. Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää. Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä. Tarkista lasku; sinun täytyy se maksaa. Laske sormesi joka erälle ja kysy: miksi tämä on näin...”
Tällä hetkellä on perin vaikea arvioida taloustaantuman syvyyttä: vieläkö vajoamme vai onko nousu jo alkamassa? Kuitenkin vasemmistopuolueiden kannatus viimeisimmän mittauksen mukaan on hienoisessa nousussa ja se on mielestäni hyvä merkki. Kansa on hereillä. Vaikka olenkin huono numeroissa, veikkaan, että elpyminen myös taloudessa on jo näkyvissä - tosin vasta vähäisenä kajastuksena horisontissa, mutta kuitenkin.
Näillä sanoilla ja parempia aikoja odotellessa toivotan kaikille hyvää ja aurinkoista työväen juhlaa!
*************************************
Puhe vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkillä Hämeenkyrössä ja Ikaalisissa 1.5.2008
Hyvät läsnäolijat!
Olemme jälleen kokoontuneet vakaumuksensa puolesta menehtyneiden muistomerkille. Vakaumus on suuri sana ja herättää paljon tunteita ja muistoja kun katsomme tätä muistomerkkiä. Monet meistä juuri tänään muistelevat vuonna 1918 kuolleita sukulaisiaan, tuttaviaan, naapureitaan jo monen sukupolven takaa. Kuitenkin tuo sukupolvien ketju on vahva ja ikuinen, muuttumatonkin, vaikka maailma ympärillä muuttaa rakenteitaan yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Vaikka olemme nyt hautausmaalla ja sisällissodan muistomerkillä, en halua kuitenkaan puhua kuolemasta, vaan elämästä: syntymisen ihmeestä ja lapsen, punaorvon erilaisesta lapsuudesta vuoden 1918 jälkeen seudulla, joka lapsen silmissä saattoi olla sangen vieras ja pelottava.
1960-luvun alussa – kun olin vielä lapsi – ihmettelin kotikylälläni pikkumiestä, joka ajeli merkillisellä autollaan ja vilkutti aina iloisesti meille kylän mukuloille. Vaaleansininen menopeli, Kokkomobiili, oli tuolloin jotain hyvin erikoista. Miehessä – Matissa ei sinällään ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta myöhemmin sain tietää, että Matin syntymäpaikka ei ollut aivan tavanomainen: hän oli nimittäin syntynyt Hennalan punavankileirillä marraskuussa 1918. Matti siis syntyi keskellä murhenäytelmää ja kuolemaa, mutta jäi henkiin, joka on todellinen ihme niissä olosuhteissa.
Vaaralliset punalesket
Sisällissodassa 1918 jäi orvoiksi noin 25 000 lasta, joista suurin osa oli punaisen puolen lapsia. Koska perheet olivat useimmiten suuria, orvoiksi saattoi jäädä toisinaan varsin suuri lapsikatras. Punaorpojen huollon järjestäminen tuotti aluksi erittäin ristiriitaisia mielipiteitä ja tuntemuksia. Jotain oli kuitenkin valtiovallan tehtävä, koska täysorvoksi jääneillä lapsilla oli todellinen hätä.
Yhteiskunta toimikin sitten tyypilliseen tapaansa eli myönsi kunnille valtionapua, jotta nämä huolehtisivat itse punaorvoistaan. Valtionapua oli mahdollista saada lastenseimien perustamiseen, kotiavustuksiin, jotka järjestettiin siis kunnallisen köyhäinhoidon puitteissa. Valkoisen puolen orvoille ja leskille järjestettiin valtion eläke.
Sijaiskotihoito oli 1900-luvun alussa osa yhteiskunnan köyhäinhoitojärjestelmää ja punaorpojen kasvattaminen Pohjanmaalla nähtiin erittäin hedelmälliseksi vaihtoehdoksi. Punaisen kansan lapsista tuli kasvattaa yhteiskuntakelpoisia kansalaisia itsenäiseen valkoiseen Suomeen. Punalesket siis katsottiin jopa vaarallisiksi kasvattajiksi, sillä uuden sisällissodan uhka oli yhä oleellinen.
Punaorvon paikka
Kun Pohjanmaan juna pysähtyi Tampereen asemalla, asemasillalla nähtiin paljon tuskaa ja kyyneleitä. Juna, joka hiljalleen vieri kohti pohjoista täynnä totisia ja hiljaisia lapsia pysähtyi jokaisella asemalla heti Parkanon jälkeen. Asemilla seisoi ihmisiä, pariskuntia, jotka olivat viimein suostuneet ottamaan hoiviinsa ”punikin kakaroita”. Nämä ihmiset seisoivat liikahtamatta, hymyttä, ilmeettöminä, kun juna nykäisten pysähtyi.
Pariskunnat nousivat junaan ja valitsivat mieleisensä lapsen. He ottivat kenet halusivat, eivätkä välittäneet lapsen voimattomasta itkusta kun sisarukset jäivät junaan. Pellavapäinen ja sinisilmäinen n. 10-vuotias tyttölapsi oli suosituin ja samanikäinen poika myös listan kärkipäässä. Pienet lapset ja murrosikäiset jäivät viimeiseksi. Heidän määränpäänsä oli lastenkoti Vaasassa tai joku muu tuntemattomaksi jäänyt sijoituspaikka.
Punaorvot herättivät kaikkialla säälinsekaista vihaa ja heidän lapsuutensa poikkesi huomattavasti ns. normaalista lapsuudesta. Sijoituskodit – vaikka eräät hyviä ja inhimillisiä – olivat kuitenkin pääpiirteissään kylmäkiskoisia, ja joissa punaorpoihin suhtauduttiin alentuvasti ja lapsen mieltä nöyryyttävästi. Esimerkiksi ruokapöydässä punaorvon paikkaa ei ollut ollenkaan, vaan hän sai syödäkseen keittiössä tai jossakin nurkassa. Vaatteet, kengät yms. olivat talon omien lasten vanhoja tai jostakin lahjoituksina saatuja.
Kun punaorpo meni aikanaan kouluun, saattoi hän tulla paitsi toisten lasten kiusaamaksi, myös opettajan silmätikuksi. Ei riittänyt että lapsi oli menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa, hänen täytyi vielä kuulla toisilta lapsilta ja jopa aikuisilta vanhempiensa valinnoista ja kohtalosta.
Muuan kuva
Seppo Rustaniuksen muutamia vuosia sitten valmistuneissa dokumenteissa Punaiset esiliinat ja Punaorvot valkoisessa Suomessa entiset punaorvot muistelevat lapsuuttaan eri orpokodeissa nimenomaan Pohjanmaalla. Haastateltavat ovat haastatteluhetkellä jo ikääntyviä ja monella itku herkässä. Muistot ja kokemukset nousevat uudelleen pintaan ja kauan sitten koetut tapahtumat nähdään jälleen lapsen silmin.
Eräs haastateltava kertoi, miten hän tapasi Tampereella asuvan biologisen veljensä vuosien jälkeen, kun tämä kävi tapaamassa häntä Vaasassa. Tampereelta saapunut veli oli katsellut järkyttyneenä Mannerheimin kuvaa salin seinällä ja kertonut sitten veljelleen mm. Tampereen keväästä, teloituksista, ruumisröykkiöistä, leireistä. Vasta silloin pikkuveli sai tietää todelliset juurensa ja se oli hänelle melkoinen järkytys.
Mannerheimin kuvasta tuli mieleeni eräs varhaislapsuuteni päivä, kun löysin rullalle käärityn, kellastuneen, mutta mielestäni komean miehen kuvan isäni piirongin laatikosta. Muistan, miten lapsen innostuksella ja viattomuudella ihmettelin isälleni, vuonna 1912 syntyneelle talvi- ja jatkosodan veteraanille, miksei kuva ole meidän seinällä, raameissa, hyvällä paikalla kaikkien näkösällä. Vastaus kysymykseeni oli jyrkkä:
– Muista likka, tuon miehen kuvaa ei milloinkaan ripusteta tämän pirtin seinälle!
Kuitenkaan isäni ei hävittänyt Mannerheimin kuvaa, joten se on edelleen siellä 1800-luvulta peräisin olevan piirongin alimmaisessa laatikossa ja siellä kaiketi pysyykin. Piilossa kaikelta.
Iltaruskon aika
Lapset, sotaorvot kaikkialla – myös Suomessa vuoden 1918 jälkeen - ovat olleet selviytyjiä kautta koko historiansa. Armollinen unohdus, jonka ihmisen aivokoneisto kykenee suuressa viisaudessaan tuottamaan, saattoi olla monien lasten ja myöhemmin aikuisten pelastus ja vähitellen vuosien saatossa erilainen lapsuus kaiketi sijoittui johonkin tietoisuuden ja unen hämärään välimaastoon.
Eräät vuoden 1918 punaorvoista ovat edelleen elossa, tosin jo pitkällä elämänsä illassa. Toiset heistä muistavat, mutta toiset ovat unohtaneet – ja unohtaneet lähestulkoon kaiken muunkin ja vetäytyneet omaan maailmaansa, onnelliseen tilaan, jonne tämän ajan melskeet eivät enää yllä.
Olkoon heidän iltaruskonsa kaunis, arvokas ja lempeä.
