Raija Westergård, Sisällissodan totuudet-seminaari Hämeenkyrössä 12.4.2008

 

 

      Naiset vuoden 1918 pyörteissä

 

Kuten täällä on jo kuultu, vuosi 1918 herättää yhä ajatuksia ja miksi ei herättäisi, sillä 90 vuotta on hyvin lyhyt aika, oikeastaan vain yksi ihmisikä. Kuitenkin 90 vuotta on pitkä aika siinä mielessä, että maailma on muuttunut melkoisesti samoin kuin koko yhteiskunnallinen ilmapiiri nimenomaan sisällissotaamme koskevissa kysymyksissä. Nykynäkökulmamme sisällissotaan määräytyykin pitkälle siitä, mistä maantieteellisestä suunnasta, millaisesta ideologiasta ja kumman sukupuolen maailmasta sitä ensisijaisesti tarkastelemme. Varmasti meillä jokaisella on jonkinlainen suhde sisällissotaan ja jokainen uusi sukupolvi luo siihen aina oman näkemyksensä ja totuutensa - ja hyvä niin.

Minun kiinnostukseni sisällissotaan on aikanaan virinnyt isänpuoleisen sukuni traagisistakin tarinoista, joita lapsena kuuntelin tarkalla korvalla ymmärtämättä silloin, mistä oikein oli kysymys. Myös muista satakuntalaisista kapinamuistoista kerrottiin – merkillisesti vain kuiskutellen - ja niistä erityisesti naisten kohtalot ja kokemukset sisällissodan pyörteissä ovat olleet kiinnostukseni pääasiallisia kohteita.

 Heräämiseni sisällissodan naishistoriaan sai kipinän muutamia vuosia sitten, kun satuin selailemaan sotasurma-arkiston sivuja kohdasta Naiset. Surmansa saaneiden listassa on 846 nimeä, tosin surmattujen tarkkaa lukumäärää on varmasti mahdotonta koskaan selvittää. Kuitenkin jo pelkästään naisten osuus kuolintilastoissa on hätkähdyttävä ja mainittakoon, että milloinkaan Suomen historiassa ei ole surmattu niin suuria ihmisjoukkoja ja nimenomaan naisia kuin vuonna 1918.

Teloitettujen tai muulla tavalla surmansa saaneiden naisten ikää ei kysytty. Näiltä naisilta ei kysytty paljon muutakaan, sillä naisten suurin rikos oli olla nainen sisällissodassa, aseistettu punainen nainen, vaarallinen punikki.

 

 

 

Naisten kuolinsyyt sotasurmalistan mukaan olivat moninaiset: teloitettu, mestattu, ammuttu, kuollut vankileirillä tautiin, kuollut vankileirillä nälkään, kuollut vankileiriltä vapauduttuaan, kuten hämeenkyröläiset Vuorion sisarukset, 16-vuotias Irene ja 19-vuotias Sylvi. Monissa perheissä murhenäytelmä siis jatkui vaikka vankileirin portit viimein avautuivat.

 Sotasurmalistaa selatessani näin paljon tuttuja nimiä kotiseudultani Kiikoisista, sukulaisiakin. Isoäitini serkku, 26-vuotias Alma Maria Heikkinen kuului punakaartiin, mutta koska vangitsemishetkellä oli aseeton, säästyi hän äkkiteloitukselta, mutta menehtyi myöhemmin Hämeenlinnan leirillä ”keuhkokuumeeseen” eli nälkään ja espanjantautiin.

Suomen sisällissodassa aseelliseen toimintaan osallistuvia naisia tiedetään olleen yhteensä noin 2000, mutta keitä ja millaisia he todella olivat? Nuoret naiset, jotka leikkasivat hiuksensa ja lähtivät sotaan suin päin ase kädessä, pistimet vyöllä ja panosvyöt ristikkäin rinnan yli olivat suurimmaksi osaksi tavallisia tehtaan työntekijöitä, palvelijoita ja sisäköitä, osa torppareiden tyttäriä, jotkut ompelijoita tai muita käsityöläisiä. Yhteistä heille kaikille oli raskas työ, huonot palkat ja ala-arvoinen elämänlaatu suhteessa ”kapitalisteihin”, joiksi luettiin kaikki keskiluokkaiset porvarit, tehtaanjohtajat ja kartanoiden omistajat.

Myös palkka houkutteli naisia, sillä punakaartit lupasivat täyden ylöspidon ja n. 20 markkaa päivärahaa. Mutta päällimmäisenä motiivina oli kuitenkin utopistinen usko uuteen yhteiskuntajärjestelmään, joka oli saavutettavissa vain yhteistyöllä ja tarmolla, tinkimättömillä ponnisteluilla ja tarpeen vaatiessa taistelulla miesten rinnalla tai omana ryhmänään, kuten Turun Raunistulan naiskaarti, Tampereen Pispalan naiskaarti ja Valkeakosken naiskaarti vain muutamia mainitakseni.

 

 

 

Sotaan lähteneet naiset arvioitiin tietenkin myös sukupuolensa perusteella ja yleisesti naiset saivat kantaa huoran ja ryssänmorsiamen mainetta. Halveksuntaa osoitettiin myös lehdistössä ja kunnianarvoisa Aamulehti kirjoitti pääkirjoituksessaan huhtikuussa 1918 seuraavasti: ”Sen vuoksi on puhdistus- ja rankaisutoimenpiteet koko ankaruudessaan kohdistettava myös naisiin, ja juuri naisiin, sillä muuten ei päästä tämän mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin. Siis ulos yhteiskunnasta, ulos terveitten joukosta naiskaartilaiset, katunaiset ja ryssän morsiamet. Ehdottomasti pois”.

Naisten väkivaltaisuudesta sisällissodassa on mainittu useissa eri lähteissä niin suullisessa muistitiedoissa kuin kirjoitetussakin historiassa. Myös naisten varma ja päämäärätietoinen käytös hämmensi miehiä kummallakin puolella rintamaa, miehiä, jotka eivät olleet tottuneet näihin uuden ajan naisiin, suulaisiin ja itsetietoisiin naisiin, jotka osasivat kaiken lisäksi vielä sodankäynnin pääperiaatteet.

 Yleisesti ottaen naissotilaat, todelliset aikansa nopean toiminnan joukot, eivät olleet kovin hyviä aseenkäsittelytaidoissaan johtuen kaiketi harjoituksen- ja ajan puutteesta. Oli kiire rintamalle eikä panoksia ollut tuhlattavaksi harjoitteluun. Naiset herättivät kuitenkin hirmuisella maineellaan kammoa valkoisten, ruotsalaisten vapaaehtoisten ja saksalaisten riveissä. Kova kiljunta taistelun lomassa ja sitkeys olivat naiskomppanioiden valtti ja Tampereen taisteluissa juuri naiset olivat niitä, jotka olivat linnoittautuneet kaupungintaloon, puolustivat sitä viimeiseen asti ja antautuivat vasta, kun valkoiset uhkasivat jysäyttää tykillä koko rakennuksen maan tasalle.

  Mikä sitten antoi naisille tuon valtavan taistelutahdon ja sitkeyden? Oman näkemykseni mukaan lannistumattoman tahdon takasi mm. se, että perääntyminen ei tuossa vaiheessa enää ollut mahdollinen. Sota oli ”pakko” voittaa, oli sisäinen tulenpalava visio uudesta maailmasta, oli romanttinen utopia, ihannevaltio, joka oli saavutettavissa vain taistelemalla. Oli siis vain taisteltava, koska pakotietä ei ollut.  Tampereen saartorenkaasta oli lähes mahdotonta paeta, mutta monet yrittivät sitä silti ja osa onnistui uhkarohkeasti pakenemaan heikon kevätjään yli Vesilahteen ja toiset puolestaan Hämeenkyrön ja Nokian kautta Lempäälään ja sieltä edelleen Lahteen, jonne – kuten tiedämme - pysähtyi monen matka tavalla tai toisella.

 

 

 

Jos nainen tavattiin vangitsemishetkellä ase kädessä ja miehen puvussa tuomio saattoi olla sangen nopea ja matka soramonttuun kävi vielä nopeammin. Heti sodan päätyttyä äkkiteloituksen ilman oikeudenkäyntiä kohtasi noin 300 - 450 nuorta naista ja vähemmän kapinalliset, joiksi katsottiin aseettomat naiset, sairaanhoitajat, huoltojoukoissa toimivat ym. passitettiin odottelemaan tuomioitaan vankileireille, joita perustettiin nopeasti monille paikkakunnille.

Suomihan oli kesällä ja syksyllä 1918 varsinainen vankileirien saaristo ja leirejä oli eri kurjuusasteilla mitoitettuna mm Lahdessa, Tampereella, Helsingissä, Viipurissa, Hämeenlinnassa, Tammisaaressa ja myös monilla pienemmillä paikkakunnilla. Aivan viimeaikaisen tutkimuksen mukaan vasta vankileireillä alkoikin todellinen murhenäytelmä, kansanmurha ja puhdistus, joka hakee vertaistaan koko siihenastisessa eurooppalaisessa historiankirjoituksessa. Tuoreen tutkimuksen mukaan pelkästään kesän ja syksyn aikana leireillä kuoli nälkään, väkivaltaan ja sairauksiin noin 14 000 ihmistä.

Vankileireille päätyneistä naisista suurin osa oli alle 20-vuotiaita nuoria tyttöjä, mutta joukossa oli vanhempiakin naisia lapsineen sekä naisia, jotka olivat viimeisillään raskaana. Näillä hirvittävillä kuoleman leireillä siis myös synnytettiin. Naiset tietenkin auttoivat toinen toisiaan ja lämpimän veden puuttuessa vastasyntynyt lapsi pestiin naisjoukon suussaan lämmittämällä vedellä. Vielä heinäkuussa, kun leiriolosuhteet alkoivat olla todella hirvittävät, nälkään ja tauteihin kuolleita saattoi olla jo 200 ihmistä päivässä, leireillä oli edelleen 145 alle 15-vuotiasta lasta ja vastasyntyneitäkin virui hirvittävän nälän, likaisuuden ja kulkutautien armoilla.

 

 

 

Kaikissa sodissa kautta ihmiskunnan historian naiset ovat olleet sotasaalis, jotka tuhotaan tai joita käytetään ja tuhotaan kun sota on voitettu. Näin tapahtui myös sisällissotamme aikana ja erityisesti vankileireillä, joissa julmuus jo hipoi huippua. Leireillä erityisesti punakaartien naiset kohtasivat säälimätöntä väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa ja mielivaltaista kohtelua valkoisten voittajien ja myös saksalaisten suunnalta.

Vankileireillä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja raiskauksiaei ole juurikaan tutkittu kuin vasta aivan viime aikoina. Tästä esimerkkinä viime syksynä Tammen kustantamana ilmestynyt teos Punavankileirit, suomalainen murhenäytelmä 1918,jonka ovat kirjoittaneet Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius. Tämä teos antaa erittäin yksityiskohtaisen ja järkyttävän kuvauksen vankileiriolosuhteista, ja erityisesti naisiin kohdistuneista julmuuksista. Ote kirjasta:

 ”Heti sodan päätyttyä Hennalan metsään teloitettiin 152 naista, jotka olivat riisuttu alasti. Raiskauksien ja kidutuksen jälkeen heidät surmattiin ja haudattiin läheiseen suohon.” Tätä muistelusta tukee myös erään 16-vuotiaan tytön kuvaus Hennalasta. Hän kertoo seuraavaa:

 ”Lahdesta muistan vielä järkyttävän 60 naisen valmistautumisen kuolemaan. Naiset sullottiin yöksi niin ahtaisiin komeroihin, etteivät he saaneet käsiään liikkumaan, tällöin oli jo tiedossa, että heidät oli määrätty teloitettaviksi. Aamulla kolmen aikaan naiset vietiin saksalaisten luo, josta kuuden aikaan kaivettujen hautojen viereen, jossa teloitus tapahtui…”

Kaikkia naisten ja tyttöjen kuolinsyitä ei merkitty asiakirjoihin. Raiskauksia ei tietenkään kirjattu ja pelkästään nälkään kidutettuja oli satoja, joiden todellista kuolinsyytä ei koskaan merkitty muistiin. Naisilta ei kysytty oliko hänellä mahdollisesti huollettavanaan pieniä lapsia, jotka usein päätyivät äitinsä mukana vankileireille. Pahimmassa tapauksessa yhteiseen soramonttuun saattoi päätyä monta naista samalla sukunimellä: äitejä lapsineen, sisaruksineen, serkkuineen. Kesällä 1918 suomalaisilla punavankileireillä oli kyseessä siis todellinen kansanmurha, poliittinen puhdistus, jollaista emme osaa tämän päivän hyvinvointiyhteiskunnassa edes kuvitella.

 

 

 

Siis mitä teki kirkko ja kirkon edustajat vankileirikatastrofin uhrien auttamiseksi vai halusiko kirkko ylipäätään auttaa ja jos, niin kumpaa osapuolta? Sotavankilaitos koostui kuudesta osastosta, joista yksi oli Kasvatusosasto. Sen pyörittämisestä pitivät huolen papit, joiden tehtäviin kuului vankien hengellinen huolto. Kasvatusosastoa johti kirkkoherra Hannes Sjöblom, Suomen lähetysseuran Kiinan työn uranuurtaja, tiukan linjan uskovainen, joka koki olevansa isänmaan asialla ja näki tehtäväkseen pyyhkiä sosialismi pois vankien mielistä, ja koko maasta. Sjöblomin käsitys oikeasta ja väärästä oli niin kirkas, kova ja selkeä, ettei sitä kristillinen myötätunto pystynyt häiritsemään.

Viipurin vankileirillä ollut vanki J. Maunonen kertoo seuraavaa: ”Papit kävivät murjusta murjuun veisaamassa ja puhumassa siitä suuresta synnistä minkä me olimme tehneet, mutta lupasivat kuitenkin armon jos sitä korkeudesta rukoilemme.Kun jo oli tiedossa ne hirmutyöt, mitä joka yö sorakuopilla toimitettiin, tällainen armosanoma tympäisi enemmän kuin lohdutti”.

 

 

     Tulehduskipulääkkeitä

 

Tänään, 90 vuotta sisällissodan murhenäytelmän jälkeen on perin vaikea kuvitella suomalaisia punavankileirejä julmuuksineen, naisten ja lasten kärsimyksiä, teloitettavien jonoja, soramonttuja, nälkä- ja tautikuolemia, sekasortoista hävitettyä maata, monien totuuksien monitulkintaista maaperää. Kuitenkin nuo traagiset tapahtumat ovat osa menneisyyttämme, suvun vaiheita, kertomuksia, joita emme ole voineet ohittaa, eikä varsinkaan unohtaa.

Sisällissota vankileireineen oli suuri inhimillinen tragedia, kärsimysnäytelmä, joka jatkui pitkälle 1920-luvulle, jopa vuoteen 1939, jolloin puhjennut talvisota yhdisti joukkoja nyt yhteistä vihollista vastaan. Kuitenkaan sisällissodan haavat eivät parantuneet ja tulehtuneitakin arpia on yhä havaittavissa myös meidän päivinämme.

Mielestäni paras tulehduskipulääke sisällissodan haavoihin on avoimuus, rehellisyys ja kunnioitus kaikille sodan uhreille paitsi sankarihaudoilla myös syrjäisten joukkohautojen äärellä metsiemme kätköissä. Kehitystä tähän suuntaan on ollut jo pitkään näkyvissä ja varsinkin aikamme nuoret rakentavat elämänsä onneksi ilman näitä historiallisia ideologisia vastakkainasetteluja.   

Vaikka osa meistä keski-ikäisistä ja vanhemmista ikäpolvista ei ehkä koskaan täysin vapaudu menneisyyden kipeistä sukupolvien muistoista ja kärsimyksien kahleista, siitä huolimatta, kaikesta huolimatta mielestäni nyt, 90 vuotta vuoden 1918 kansanmurhan jälkeen on tullut sovinnon ja anteeksiannon aika, vaikka sitä kukaan sisällissodan asianosaisista ole enää meiltä pyytämässä tai antamassa.

 

 

 

Tampereella kaupunginvaltuutettu Matti Heinivaho on heittänyt ajatuksen rauhanpuistosta, joka mahdollisesti perustettaisiin Kalevankankaalle, sisällissodan keskeiselle päänäyttämölle. Kannatan Heinivahon aloitetta lämpimästi. Vaikea sanoa, ottaako aloite Tampereella tuulta siipiinsä, mutta pohdinkin, voisiko täällä jo historiallisestikin suvaitsevaisessa ja ennakkoluulottomassa Hämeenkyrössä toteuttaa rauhan ja sovinnon puiston ajatusta. Tällainen molempien sodan osapuolten yhteinen rauhanpuisto voitaisiin perustaa esimerkiksi Mannanmäen maisemiin näkötornin läheisyyteen ja puistoon voisi jokainen, jonka omaisia sisällissota on koskettanut käydä istuttamassa puun eläväksi muistomerkiksi – ei sodasta vaan sovinnosta yli kaikkien rajojen.

Hyvät ihmiset, sovinto ei tarkoita unohtamista. Kaikesta edellä kertomastani huolimatta ja juuri sen vuoksi emme saa koskaan unohtaa sisällissodan uhreja: naisia, miehiä ja viattomia lapsia, jotka kohtasivat väkivaltaisen hirvittävän kuoleman liian aikaisin, liian nuorena. Meidän pitää muistaa, jotta emme koskaan enää ajautuisi samankaltaiseen tilanteeseen, jotta ymmärtäisimme rauhan ja yhteistyön merkityksen kansojen historiassa, sillä historiahan olemme loppujen lopuksi me itse. Kansalaisina hartioillamme kulkee kehdosta hautaan oma sukuhistoriamme, kansakuntamme menneisyys pienoiskoossa. Historian taakka ei ole kuitenkaan raskas kantaa, se on kunniatehtävä, olkoon se sitten minkä värinen tahansa.

 

 

Lähdekirjallisuus:

 

Pekkalainen, Tuulikki & Rustanius, Seppo: Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918. Tammi 2007

 

Peltonen, Ulla-Maija: Muistin paikat: vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. SKS 2003

 

Peltonen, Ulla-Maija: Punakapinan muistot: tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. SKS 1996

 

      Raija Westergård, Sisällissodan totuudet-seminaari Hämeenkyrössä 12.4.2008