(Artikkeli julkaistu aiemmin Alueviestissä)
Nimiä marmoritaulussa
“Sen aamun lehteen oli koottu sotasatoa. Leikkasin uutisen pois lehdestä, se olisi ollut äidille turhaa luettavaa ja itkun siementä illaksi. Kahdeksankymmentäkahdeksantuhatta kaatunutta, kun oli sota. Lähemmäs satayhdeksänkymmentätuhatta haavoittunutta, kun oli sota. Kolmetuhattakolmesataa kadonnutta, kun oli sota. Neljäsataatuhatta evakkoa, kun oli ollut sota. Simolan asemalle palaneet naiset ja lapset, kun oli sota“.
Näin kirjoittaa Heikki Hietamies uusimmassa kirjassaan Sotatuomari (Otava 2004). Myös aiemmassa tuotannossaan (mm. Sotapoika, Koiran yö, Äideistä parhain, Sormus ja Naisten talvi) Hietamies kertoo sekä järkyttävien että pienten arkisten tapausten kautta maamme historiaa, tarinoita pienistä ihmisistä suurien tapahtumien varjossa. Liian pitkään hilpeän humppamiehen maineessa olleen Hietamiehen kertojankyvyt kipeistäkin aiheista ovat tarinankerrontaa parhaimmillaan ja valaisevat siten historiamme vaiettua kääntöpuolta varsin selkeästi ja varmaotteisesti.
Sotatuomari-teoksessaan Hietamies paneutuu sangen arkaan aiheeseen: viime sotiemme rintamakarkuruuteen ja erityisesti kesään 1944 Lappeenrannassa. Mitä silloin siis tapahtui?
Kuolleita hevosia
Kesällä 1944 sodan paineessa murtuneita rintamakarkureita pidätettiin Lappeenrannan lähistöllä ja moni heistä joutui armottomaksi tiedetyn sotatuomari Toivo Tapanaisen eteen. Tapanainen oli toiminut sotatuomarina jo 1918 kansalaissodassa ja Mannerheim oli palkinnut hänet siitä erityisellä mitalilla. Tapanainen siis jatkoi 1944 samoissa sotatuomarin tehtävissä ja tuon kesän aikana satojen miesten väitetään hänen ansiostaan kadonneen jäljettömiin.
Virallinen taho tietenkin vaikenee visusti ja kesän 1944 tapahtumista Lappeenrannassa jotain tietävät ovat vannoneet valan vaikenemisesta. Mutta joku kuitenkin aina puhuu - ehkä vahingossa, ehkä tarkoituksella - joku muistaa jonkun asian ja toinen toisen. Palasista muodostuu vähitellen kokonainen traaginen tapahtumasarja, jonka perusteellinen selvitys käsitykseni mukaan käynnistyy lähiaikoina.
Huhut ja tarinat teloituksista Huhtiniemessä ovat siis kiertäneet koko sotien jälkeisen ajan Lappeenrannassa ja lähiseuduilla. Virallinen Suomi ei tietenkään tiedä asiasta mitään: yhtäkään asiakirjaa, kuulustelupöytäkirjaa, paperia tai lappua ei ole säilynyt, vaikka Tapanaisen tiedettiin säilyttävän kaikki pienimmätkin tiedot tarkasti ja aakkosjärjestyksessä. Tarinoiden mukaan kuitenkin 60 säkillistä oikeudenkäyntiasiakirjoja poltettiin Lappeenrannan eri voimalaitoksissa. Miksi?
Harjoitusammuntaa
Viranomaiset kielsivät edelleen järjestelmällisesti huhut rintamakarkurien teloituksista, vaikka joitakin näyttöjäkin vähitellen ilmaantui. Huhtiniemen männyt olivat kuulemma täynnä luodin jälkiä ja ihmeteltiin miten herrat ehtivät harrastaa alueella “harjoitusammuntoja“, vaikka samaan aikaan Talissa, Ihantalassa, Vuosalmessa ja Äyräpäässä oli menossa tosi ottelu.
Loppukesällä Huhtiniemen suunnasta oli levinnyt pistävä löyhkä ja alue käytiin kiireesti kalkitsemassa. Väitettiin, että Huhtiniemeen – jossa nykyään on mm. leirintäalue - oli haudattu Lappeenrannan pommituksissa kuolleita hevosenraatoja, joista tuo kalmanhaju oli kuulemma peräisin. Hevosen jäännöksiä ei alueelta ole tullut esiin, mutta ihmisen luita sen sijaan on löytynyt:
“Perjantaina kahdeskymmenesyhdeksäs lokakuuta 1971 kaupunki teki viemäritöitä Huhtiniemessä. Kaivinkoneen jäljiltä oli paljastunut pieneltä alueelta kymmenen luurankoa. Etelä-Saimaa-lehti julkaisi seuraavana päivänä kaivuupaikasta kuvan ja kirjoitti jutussaan, ettei löytö ollut mikään yllätys. Rikospoliisilta oli saatu lausunto, jonka olettamuksen mukaan hautapaikkoja on Huhtiniemen alueella useampiakin” (Heikki Hietamies: Sotatuomari)
Kasvotonta tykinruokaa
Hietamiehen Sotatuomari-kirja kertoo pääasiassa siis Viipurin puolustuksesta karkuun lähtevien miesten tarinaa. Lähemmin asiaa tarkasteltaessa nuo karkurit olivat enimmäkseen nuoria poikia, joiden keski-ikä vaihteli vain 18–20 ikävuoteen. Toki rintamakarkureita oli muistakin ikäryhmistä, monista yhteiskuntaluokista maisterismiehistä talojen isäntiin, mutta pääasiassa lipettiin lähtivät nuoret ja elinvoimaiset miehet, jotka arvelivat selviytyvänsä hengissä Karjalan metsissä siihen asti kunnes sota loppuu.
Kysyä sopii, monikohan näistä 18-vuotiasta pojista todella sisäisti sodankäynnin tarkoituksen tilanteessa, jossa puna-armeija vyöryi suoraan kohti valtavalla ylivoimalla, moukaroi heiveröistä Viipurin puolustusta mitä raskaimmalla kalustolla, ajoi armottomasti kuolemaa sylkevillä tankeilla ja kylvi taivaalta tonneittain pommeja?
Ja oliko näille Suomen nuorukaisille todella ehtinyt selvitä noina sekasortoisina vuosina itse sotimisen perimmäinen tarkoitus? Oliko Isänmaa heille vain hurmeinen taistelutanner, juoksuhautojen loputon labyrintti, kuoleman kenttä täynnä haavoittuneiden tuskanhuutoja ja hiljaisia, alati suurenevia ruumisröykkiöitä? Ja olivatko he itse vain kasvotonta tykinruokaa, jota Suomen herrat komentelivat miten tahtoivat?
Pakokauhu oli ilmeisesti näiden nuorukaisten vääjäämätön reaktio siinä tilanteessa ja lyhin matka kotiin kulki Lappeenrannan kautta. Mutta kaikki eivät päässeet koskaan kotiin. Lappeenrannassa kun oli viritetty haavi ja hauta karkurien varalle. Isänmaan puolesta.
Kesäretkiä Saimaalle
Hietamies kirjoittaa Sotatuomari-teoksessaan kehyskertomuksena erään isänsä kohtaloa selvittävän pojan ja äidin tarinan. Äiti ei koskaan tunnusta itseään sotaleskeksi, hän kieltäytyy kaikista sotaleskien “eduista”, hän kieltäytyy lähtemästä kudontakurssille Kankaanpäähän, kesäretkestä Saimaalle, avustuksista, korvauksista, kaikesta. Hän ei ole sotaleski. Hänen miehensä on vain kadonnut ja tulee varmasti vielä jonain päivänä kotiin. Mutta mies ei tullut koskaan kotiin. Elävänä. Hänet oli tuomittu kuolemaan maanpetturuudesta ja teloitettu Lappeenrannassa kesäkuussa 1944.
Hietamies kirjoittaa eloisasti ja huumorilla, vaikka kirjan teema on varsin synkkä ja traaginen. Tapanaisen hahmo piirtyy lukijan tietoisuuteen pienenä, vakavana ja tuikeasti silmiin tuijottavana miehenä, joka sodan jälkeen toimi pankinjohtajana Lappeenrannassa. Asemaansa rahakirstun vartijana hän käytti siekailematta hyväkseen, keplotteli itselleen mummojen pikkutöllejä, jos ne sattuivat sijaitsemaan hyvällä paikalla luvaten puhua mummolle vanhainkotipaikan ”ohi jonon”. Ja tietenkin tuosta töllistä sai sievoiset rahat sitten myöhemmin, kun kaupunki laajeni ja tarvittiin lisää asuntoja ja tonttimaata niiden rakentamiseen.
Ja Mannerheimin kaveri Tapanainen oli, totta kai, aina marskin kuolemaan asti. Kerrottiin, että he tapasivat silloin tällöin Imatran valtionhotellissa aterioilla, joista kaviaaria ja konjakkia ei pitänyt puuttuman.
Karjalassa kadonneet
Sankarihaudoillamme eri puolilla maata näkee patsaita ja marmoritauluja, sodan muistomerkkejä, joihin on kirjoitettu paljon nimiä. Karjalaan jääneet, Karjalan kentille kadonneet, Isänmaan puolesta taistelleet, Vapauden hinta ja mitä niitä nyt onkaan. Ja pitkä nimiluettelo sotilaista, myös heistä, joita ei ole koskaan löytynyt.
Jokaiseen nimeen liittyy kuitenkin aina tarina, ihmiskohtalo, eletty elämä, lyhytkin. Kuinka moni näistä marmoriin hakatuista nimistä, sotilaista todella ja oikeasti katosi suorassa taistelussa ase kädessä, vihollisen tykistökeskityksessä, tarkka-ampujan luotiin tai joutui sirpaleiden ruhjomaksi? Ja kuinka moni nuori mies päätyi sotatuomari Toivo Tapanaisen tuomitsemana omien teloitettavaksi ja haudattavaksi joukkohautaan Lappeenrannassa kesällä 1944?
Huhujen mukaan teloitettuja rintamakarkureita oli 200–700, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Tarkka lukumäärä selviää aikanaan, vaikka uhrien määrällä ei sinällään ole merkitystä: yksikin teloitettu on jo yksi liian paljon.
Raija Westergård
