Minne tytöt kadonneet?

 

  (Artikkeli julkaistu Alueviestissä keväällä 2005) 

 

 

  

Toukokuussa vietettiin monilla paikkakunnilla erästä muistopäivää,  Kaatuneitten muistopäivää. Toisen maailmansodan lohduton uhrimäärä kokonaisuudessaan oli hirvittävän suuri, käsittämätön ja järkyttävä. Ja uhrilukumäärään pitää kohtuuden lisätä tietenkin vielä omaiset, sodassa vammautuneet aikuiset ja lapset - avuttomat sijaiskärsijät, joita ihmisen hätä koskettaa aina eniten.

Meillä Suomessa talvi- ja jatkosodassa kaatuneita sotilaita ja heidän omaisiaan on muistettu koko historiansa ajan. Päivä on perinteisesti liputuspäivä, haudoilla lauletaan isänmaallisia virsiä ja lasketaan seppeleitä. Kyllä. Näin juuri pitääkin tehdä, kunnioittaa isänmaan puolesta kaatuneita miehiä ja naisia.

Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin muistaa myös kansalaissodan uhreja: punaisia ja valkoisia kaatuneita tai muulla tavalla 1918 sodassa kuolleita, kaikki – joukossa toki venäläisiä ja saksalaisia kaatuneita – Suomen kansalaisia huolimatta poliittisista ja aatteellisista näkemyseroistaan. Miehiä, naisia, lapsia, kaatuneita, ammuttuja, mestattuja, teloitettuja, surmattuja, kadonneita ja hävinneitä. Myös paljon ihmisiä, jotka ovat yksinkertaisesti kadonneet jäljettömiin kauan, kauan sitten.

 

 

 

  Mitä tapahtui toukokuussa 1918?

 

 

Olen viime kuukaudet penkonut erilaisia kansalaissodan arkistoja, tiedostoja ja dokumentteja etsien aineistoa lähinnä joihinkin tuleviin kirjoituksiini. Kansallisarkisto ja Suomen sotasurma-arkisto ovat todellisia  tutkijan “aarreaittoja”  monessakin  suhteessa, vaikkakin kaatuneitten, mestattujen ja teloitettujen lista on  järkyttävän pitkä ja muutenkin ikävää luettavaa.

Mielenkiintoni kohteena ovat olleet erityisesti 1918 sodan naiset, naissotilaat, jotka lähtivät taisteluun ase kädessä miesten rinnalle tai omana ryhmänään, kuten Maarian naiskomppania Turun seudulta. Myös muilla paikkakunnilla perustettiin naiskaarteja, vaikka Mariankaarti olikin naiskaarteista tunnetuin ja pelätyin. Tiedetään, että sotilaina ja aseellisessa toiminnassa naisia oli noin 2000, ehkä hieman enemmän tai vähemmän ja lisäksi muissa tehtävissä, sairaanhoitajina ja huoltajina epälukuinen määrä.

Arkistoja selatessani huomioni on kiinnittynyt erityisesti naisten ikään. Harva näistä naisista, sotilaista oli yli 20-vuotias. Suurin osa naisista oli vain 14–19-vuotiaita tyttöjä, jotka asiakirjojen mukaan luokiteltiin sotilaiksi, riippumatta siitä kantoiko nainen juuri vangitsemishetkellä asetta tai ei.

Kaikki vangitut housuasuiset naiset siis katsottiin kuuluvan ilman muuta punakaartiin ja he olivat kuulustelupöytäkirjojen mukaan punakaartin taistelijoita ja kapinallisia, vaarallisia punaisia. Ja monet näistä naissotilaista, nuorista tytöistä teloitettiin toukokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1918.

 

 

 

 

           Paikkakuntalaisia

 

 

Myös Tyrvään seudulta liittyi tyttöjä punakaarteihin. Arkistot eivät tietenkään kerro kuin oleellisen: nimet, missä on syntynyt ja koska, missä kirjoilla, onko punainen, onko kantanut asetta, kuuluuko punakaartiin, mikä on henkilön toimeentulo, onko naimaton vai naimisissa, lasten lukumäärä, vangitsemispäivämäärä, teloituspäivämäärä, minne haudattu jne.

Arkistoista selviää myös missä on kaatunut tai haavoittunut, onko henkilö ollut vankileirillä, koska on päässyt vapauteen tai onko kuollut leirillä tai kuollut vasta kotiuduttuaan sieltä, kuten kaksi hämeenkyröläistä Vuorion sisarusta, 19-vuotias Sylvi ja 16-vuotias Irene. Molempien kuolinsyyksi on mainittu keuhkokuume ja espanjantauti. Tytöt olivat kumpikin punakaartin sotilaita ja heidät vangittiin Lahden seudulla 1.5.1918.

Sekä Sylvi että Irene olivat ammatiltaan palvelijoita kuten monet punakaartin naissotilaat. Muita ammattiryhmiä oli edustettuna mm. neuloja, kutoja, kotelotyöntekijä ja paperityöntekijä, joita erityisesti oli suuri joukko Sääksmäen tytöistä.

Hauhon/Tuuloksen seudulla toukokuun alkupäivät vuonna 1918 muodostui niin ikään kohtalokkaaksi sääksmäkeläisille Rosbergin sisaruksille: 15-vuotias Alli, 18-vuotias Martta ja 19-vuotias Naima teloitettiin ampumalla. Perheen vanhin tytär 23-vuotias Katri kuoli myöhemmin Hämeenlinnan vankileirillä ”verenmyrkytykseen”.

Kiikoisissa syntynyt, 19-vuotias Helmi Matilda Rajala, kirjoilla Kauvatsalla, ammatiltaan piika, oli arkistojen mukaan punainen ja punakaartiin sotilas. Aseen kannosta ei mainintaa. Rajala teloitettiin ampumalla toukokuun 3. 1918 Turun läänin Koskella.

Lahdessa 2.5.1918 teloitettiin myös tyrvääläinen Eeva Elisabet Maria Perämaa. Ikä 17 vuotta, naimaton, punainen. Hänestä arkistot eivät kerro mitään muuta paitsi kuolintapa: teloitettu ampumalla.

 

 

 

   Uhrejako vain?

 

 

Näille kaatuneille, teloitetuille, kadonneille ja unohdetuille tytöille tuskin koskaan veistetään maassamme ainuttakaan muistokiveä, heidän nimiään ei mainita eikä heidän muistolleen liputeta. Miksi punainen kuolema on vähäpätöisempi kuin valkoinen tai sinivalkoinen kuolema? Miksi vakaumuksensa puolesta kuollut on yhä tänään ikään kuin erilaisesti kuollut? Ja onko naisen kuolema taistelussa muka arvottomampi kuin miehen kuolema?

Monet punakaartin nuoret tytöt olivat vain aikakautensa uhreja, yli kymmentuntisia työpäiviä paiskovia tehtaantyttöjä, palvelijoita, piikoja, joiden unelmana oli luoda sosialismin ja ajan hengen mukaisen agitaation innoittamana uusi, uljas ja tasa-arvoinen maailma. Tietenkin naissotilaiden joukossa oli todella ideologisista syistä taistojen tielle lähteneitä naisia, vallankumouksellisia kapinallisia, joita kasvottomien joukkojen kiihkeä väkivaltaisuus sokaisi lisää. Todettakoon, että väkivaltaan sairastuneita oli molemmilla puolilla rintamaa, mutta punaisen puolen naisten suorittama väkivalta koettiin yleisesti outona ja kammoksuttavana. Ja tietenkin vastapuolen terrori oli aina omaa terroria hirvittävämpi.

Vaikka nämä vuoden 1918 punaiset naissotilaat leimattiinkin yleisesti huonoiksi naisiksi, huoriksi, ryssän morsiamiksi, he olivat kaikesta huolimatta varsin edistyksellisiä nuoria naisia, jotka onnistuivat nousemaan sodassa miesten tasolle ja hieman ylikin. He tekivät omalla traagisella tavallaan historiaa ja ovat siis oleellinen osa Suomen poliittista menneisyyttä.

Nuo punaiset naissotilaat, nuoret tytöt hävisivät taistelunsa, mutta myös maksoivat siitä kalliin hinnan soramontun reunalla toukokuussa 1918.

Mutta kuka todella muistaisi heitä?