Menneisyyden vieraus
Menneisyyden vieraus? Menneen maailman kiehtova lumous: kiireettömyys, ajan pysähtynyt hiljaisuus iltapäivän laskevassa auringossa ja vanhojen valokuvien ruskeanharmaa vetovoima mielikuviemme rajapinnoilla ajassa, jossa hektisyys kaikessa armottomuudessaan kaatuu päälle ja liikennevalot ovat aina punaisella? Tai isoäidin kielletyt ja salaiset ”ameriikankirjeet” vanhan kaapin perimmäisessä nurkassa, paikassa, jossa ihmisen käsi ei ollut haparoinut 90 vuoteen?
Miten todella ymmärrämme menneisyyden tavallista ihmistä, joka on syntynyt, elänyt ja kuollut ilman että kukaan perheen ja lähipiirin ulkopuolella on kiinnittänyt häneen juuri minkäänlaista mielenkiintoa? Entä mitä kertoo yksinäinen hautakivi, johon on kaiverrettu vain nimi sekä synnyin- ja kuolinpäivämäärä – 1866–1932?
Mikrohistoria - joka joskus käsitettiin eräänlaiseksi paikallishistoriaksi tai sukuhistoriikiksi – on avannut monia ovia ja antanut tilaa tarkastella ns. tavallisten ihmisten menneisyyttä ja elintilaa suurmiesten ja – naisten historioiden rinnalla. Kuitenkin näiden historiaan lähtemättömästi jälkensä jättäneiden – sodan, rauhan tai muun käännekohdan taitteessa - suuruuksien varjoissa on liikkunut suuri tuntemattomuus, kansa, rahvas, köyhät, kerjäläiset, joiden elinpiirissä on saattanut tapahtua paljon enemmän mullistuksia kuin etupihojen kartanoissa milloinkaan.
Miksi sitten ihmiset toimivat kuin toimivat, kuuluu historiatieteen eräs tärkeimmistä kysymyksistä. Kai jokainen yrittää tietenkin tyydyttää tarpeitaan, elää sopuisassa suhteessa luontoon ja kanssaihmisiin ja elää elämänsä kiinnostuksensa mukaan. Mentaliteettihistoria pyrkii ymmärtämään yksittäisen ihmisen ohella kokonaisen yhteiskunnan ilmapiiriä, ihmisen elintilaa siinä ja mahdollisuuksia elää hyvää ja tasapainoista elämää, pitkäkestoisia rakenteita ja suhdanteita.
Mentaliteettihistoria opettaa myös aikamme ihmistä ymmärtämään kansanomaista uskoa – tämän päivän kannalta katsottua varsin sokeaa uskoa myytteihin ja muihin hämäriin kansanuskomuksiin, jossa yleistä tietämättömyyttä käytettiin siekailematta hyväksi. Kuninkaan esimerkiksi uskottiin pystyvän parantamaan tauti kuin tauti pelkästään olemalla kuningas.
Henkiset työkalut – erään taotun sirpin ja vasaran tie
Menneisyyden vierautta voisi ymmärtää paremmin opettelemalla ensin kyseisen ajanjakson henkiset työkalut, jotka muodostuvat ajan kuilun ja yleisen ajattelun ymmärtämisellä. Millainen on siis tämän ajan yhteiskunnallinen realiteetti, mielipideilmastojen yhteneväisyys tai eroavaisuus, taloudellinen ja sosiaalinen kenttä, konfliktit ja niiden syy/seuraussuhteet.
Kaiken takana on kuitenkin ihminen, joka pienuudessaan muodostaa yhteiskunnan ytimen, yhtyessään muihin joko taloudellisesti, sosiaalisesti tai henkisesti muodostaa joukon, joka niin halutessaan voi rakentaa vallankumouksia, pystyttää giljotiineja tai rakentaa polttouunit muka vähempiarvoisen rodun tuhoamista varten.
Koska mentaliteettihistorian juuret ulottuvat Ranskaan, sitä onkin kai hieman halventaen kutsuttu ”pariisilaismuodiksi”. Viime vuosina eri historiantutkijat ovat kuitenkin katsoneet välttämättömäksi viitata mentaliteettien tutkimukseen, oli tutkittava aihe sitten mikä tahansa. Kuten Seppo Knuuttila on sanonut, mentaliteetin käsitteen avainsana on ”mieli”.
Mentaliteetti on kuitenkin mielen ohella myös yhteisö, jota kautta ja jonka avulla tulee ymmärtää myös yhtä – mieltä. Mikrohistoria ja mentaliteettien tutkimus eivät ole toisiaan poissulkevia tai toisistaan erkanevia tutkimusaloja. Molemmat ovat lähteiden, metodin ja erilaisten kysymysten osalta päällekkäisiä, mutta omia väyliään etsiviä sivuhaaroja.
Mikrohistorian tutkimus siis perustuu – kuten nimikin sanoo – pieneen, mutta samalla se voi kohdistua johonkin yhteisöön tai yhteisön elämän merkittävään katkoskohtaa, kuten esimerkiksi Suomen nälkävuodet 1867- 1968. Tai tutkimus voi kohdistua erään kyläsepän puukantiseen tilikirjaan, jossa koukeroisella käsialalla on siististi riviin maksetut ja vielä maksamatta jääneet suoritukset?
Haaksirikkoiset menneisyyden merellä
Ferninand Braudel vertaa eri historiatieteiden keskinäisiä suhteita ja teorioita laivoihin: ”Minusta on kiinnostavaa laskea laiva vesille ja katsoa, pysyykö se pinnalla, ja antaa sen sitten kulkea ajan vesiä ristiin rastiin. Kaikkein merkittävin hetki on aina haaksirikko”
Mentaliteettihistoria suhtautuu avoimesti myös ja nimenomaan uusiin metodisiin lähtökohtiin ja jossakin mielessä voidaankin heittää luutuneita käsityksiä ja käsitysmalleja suoraan romukoppaan vahingoittamatta itse paradigmaa oleellisella tavalla. Ns. kolmannen tason historia on paradigmaattinen lähinnä siksi, että se opettaa meille historian uutta ulottuvuutta: menneisyyden vierautta. Tuo ”uusi” on tarkoittaa perinteisen historiakäsityksen ja – tulkintatapojen ohella uutta välinettä menneisyyden tulkintaan. Puhutaan ymmärtämisen paradigmasta, joka tarkoittaa myös identifioimista, uskoa johonkin antropologiseen, muuttumattomaan tekijään.
Tuo muuttumaton tekijä mahdollistaa oman kokemusmaailmojemme havaitsemisen uudella tasolla ja tuo siten historiallisen menneisyytemme lähelle tähän päivään, tähän hetkeen. Tietenkään ei ole tarkoitus puhua tai kirjoittaa perinteisten faktalähteiden sijasta harhakuvien puolesta, vaan pitää osata tulkita vieraitakin merkitysmaailmoja myös tieteen kielellä. Tässä kohtaa tulee eteen lähteiden ongelma: täytyy löytyä riittävästi soveliaita lähteitä, jotta voi antaa metodologisesti tyydyttäviä vastauksia olemassa oleviin kysymyksiin. Yllättävän monet lähteet voivat tulla kysymykseen, mutta mitä alimpiin kansankerroksiin tutkimus ulottuu, sitä suurempi ja syvempi on hiljaisuus.
Palaan lopuksi kysymykseni alkuun ja hahmottelen omaa ymmärtämistäni mikrohistoriasta ja mentaliteettihistoriasta ja sitä, mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee.
Eräänä päivänä löysin pinon isoäitini kirjeitä – poikaystävien 1900-luvun alussa Amerikasta lähettämiä, ikuista rakkautta vannovia, kiiltokuvin koristeltuja kauniita kirjeitä. Niitä lukiessani löysin ja opin tuntemaan kauan ennen syntymääni kuolleen isoäitini. Hänen kirjeenvaihtonsa kautta opin paljon menneisyyden viisautta.
Muutama vuosi sitten pysähdyin puolivahingossa kotiseutuni hautausmaalla isoisän haudalle. Tuijotin vuosilukuja. 1866 ja 1932. Nälkävuosien aatto ja 1930-luvun taloudellinen lama, jolloin suuri määrä maaseudun varakkaitakin taloja joutui vasaran alle. Isoisäni oli kuitenkin sitkeä ja selviytyi nälkävuosista kuin lamastakin.
Vaikka hän kuoli – kuten myös isoäitini - paljon ennen kuin itse synnyin, hänen hyvin säilyneestä puukantisesta tilikirjastaan opin paljon menneisyyden vierautta, mutta myös viisautta.
Raija Westergård
(Essee Miten mentaliteettihistoria ja mikrohistoria opettavat meille menneisyyden vierautta?)
Lähde: mm. Garlo Ginzburg, Kimmo Katajala.
