Marian sota

  

 

Näkökulmia sisällissodan kirjoitettuun paradigmaan ja erään naissotilaan totuuteen keväällä 1918.

  

Vuosi 1918 herättää yhä ajatuksia ja kysymyksiä olkoonkin, että tuosta väkivallan keväästä on kulunut jo tätä kirjoittaessa yli 88 vuotta. Menneet vuosikymmenet eivät ole kuitenkaan kadottaneet sukupolvilta seuraaviin periytyviä kipeitä muistoja, osittain yhä arpeutumattomiakin haavoja, joita 1918 sota aiheutti. Vuosikymmeniä jo pelkästä sodan nimestä on oltu monta mieltä: toisille se oli ja on edelleen yksinkertaisesti vain kapina tai punakapina, sisällissota, luokkasota, veljessota tai kansalaissota. Toisille, etenkin voittaneelle osapuolelle sodan nimi on ehdottomasti aina vapaussota. Myös sodan historiakirjallisuudella on niin ikään nimensä: puhutaan vapaussotahistorioista ja kansalaissotahistorioista. Kumpiakin on maassamme kirjoitettu hyllymetreittäin lähes koko sodanjälkeisen ajan ja heti sisällissodan jälkeen ilmestyikin Mannerheimin asettaman virallisen ”Suomen vapaussodan historian komitean” kirjoittama Vapaussodan historia, joka oli – kuten arvata saattaa - vain voittaneen osapuolen näkemys sodan kulusta, syistä, syyllisistä ja seurauksista.

”Vapaussota-historioiden tehtävänä oli vahvistaa voittaneen osapuolen näkemyksiä ja samalla kirjata ylös valkoisten kokemuksia itsenäisyyteen johtaneista tapahtumista” kirjoittaa Samu Nyström esseessään Sisällissodan totuutta etsimässä.  Nyström jatkaa, miten ”punaisten puolella taistelleille jäi näissä tutkimuksissa vain vihollisen rooli”

Punaisen puolen historia sai kasvot ja uuden paradigman, tieteellisenkin lähestymistavan vasta toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla trilogian (1959–1962) myötä. Linnan teossarjaa lukiessa saattaa nykyihminen kuitenkin tulkita lukemansa lähinnä hyväntahtoisten hölmöläisten kapinana, joka kukistettiin armottomasti. Tämän tulkinnan valossa punaiset olisivat olleetkin vain epäoikeudenmukaisen kohtalonsa ajopuita.(Tikka)

Tässä kirjoituksessani ei lähtökohtana ole miten vuoden 1918 tragedia kirjoitetaan tai lausutaan ”oikein”, miten tulkitaan Linnan pohjantähteä nykyihmisen silmin tai millainen poliittinen maailmankuva piirtyy Koskelan veljesten historiallisesta tirkistysaukosta tämän päivän tavallisen ihmisen kiireiseen ja hektiseen horisonttiin. Painotan tässä kirjoituksessani nimenomaan sisällissodan vähiten tutkittua ilmiötä eli naiset/tytöt sotilaina aseellisessa toiminnassa. Pyrin kirjoituksessani tarkastelemaan aihetta yksilön näkökulmasta eli erään naissotilaan totuuden etsintää keväällä 1918 ja miten tieto ja uusi sosialismi - johon 1900-luvun tehdaspaikkakuntien työväestö, maaseudun torpparit, mäkitupalaiset ja muu tilaton väestö suhtautuivat kuten hurmoksellisiin herätysliikkeisiin kautta koko ihmiskunnan historian – ja miten sosialismin ohella monet muut seikat mm. orastava feminismi, uusi seksuaalisuus, näkemyksellinen toiseus ja yhteiskunnallinen tietoisuus yhdessä vaikuttivat nuorten naisten aktiivisuuteen kyseisenä ajankohtana.

 En siis pyri mittaamaan kaikkia vuoden 1918 sodasta kirjoitettuja hyllymetrillisiä (mahdoton tehtävä) vaan tarkoitukseni on etsiä erilaisten totuuksien joukosta erityisesti juuri naisten osuutta, Marian totuutta sotilaana vähäisistä säilyneistä dokumenteista, tähänastisesta tieteellisistä julkaisuista ja kaunokirjallisuudesta.

Koska naisten aseellisesta toiminnasta Suomen sisällissodassa on lähteitä olemassa siis varsin vähän, käytän ”avaimina” tieteellisen tutkimuskirjallisuuden ohella myös oman sukuni muistitietoa, vähäisiä säilyneitä dokumentteja sekä höysteeksi joitakin puoliksi fiktiivisiä kirjoitelmia naisten toiminnasta rintamalla ja rintaman läheisyydessä.

 

 

Maria matkalla ihmemaahan

 

Mutta miten monta totuutta mahtuu yhteen sotaan ja miten monta tulkintaa sen syistä ja seurauksista on kirjoitettu vuosikymmenien aikana jälkeen joukkohautojen umpeutumisen ja vähittäisen maatumisen, unohtumisen? Ja miten monta tieteellistä paradigmaa on muotoutunut samaan tahtiin kuin havupuut ovat kasvaneet noilla syrjäisillä kummuilla?

Pohjalaiset lähtivät sotaan ikiaikaista vihollista, Venäjää vastaan, teollisuuskeskuksien työläiset, punaiset lähtivät sotaan porvareita, herroja ja kapitalisteja vastaan ja Etelä-Suomen ylioppilaat puolestaan punaisia huligaaneja vastaan. Kaikki kuitenkin osallistuivat fyysisesti samaan sotaan, mutta eri syistä ja ”totuus oli jossakin tuolla ulkona” ja kaikkien em. tähtäimien ja pistinten välimaastossa. Totuus oli kaikille yhteinen ja arka, mutta kuitenkin aina erilainen kuin vastapuolen totuus. Kuten Väinö Linnaa lainaten ”…totuus ei ole punainen tai valkoinen. Se on inhimillinen ja siitä syystä enimmäkseen kipeä”

Yksi sisällissodan naissotilaista ja samalla uhreista oli eräs nuori nainen, josta käytän tässä yhteydessä vain etunimeä Maria. Maria syntyi Turun kupeessa Kaarinassa vuonna 1899 syrjäisen suotorpan vanhimmaksi tyttäreksi, oppi varhain tekemään raskasta työtä, ja meni jo 15-kesäisenä Turun Alfan tehtaalle töihin. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita ja työskentely meluisassa ja pölyisessä kutomossa nuorelle naiselle joskus myös tylsää ja ikävää. Eräänä päivänä Maria kuuli tehtaalla uudesta ”uskonnosta”, sosialismista, joka siis muuttaa kaiken, aivan kaiken.

 ”Tuona syksyisenä iltana vuonna 1917 Maria palasi töistä mietteissään. Tehtaalla olivat alkaneet puhua työpäivän pituudesta, miten 14 tuntia oli liikaa, miten työläisten asemaa täytyy alkaa parantamaan ja miten uusi aika kohta koittasi ja kaikki muuttuisi. Mariakin oli kutsuttu seuraavalla viikolla erääseen kokoukseen, jossa tarkoituksena olisi kuulemma perustaa joku yhdistys, jonka tavoitteena oli uudistaa työläisnaisten asemaa myös valtakunnan tasolla.

Maria hieman epäili noita kiihkoilijoita. Miten muka sellaiset uudistukset olisivat mahdollisia? Eikö työpäivä ollut jo iät ajat vähintään 14 tuntia ellei jopa enemmän? Ja miten voisi muka äkkiä muuttaa työolosuhteita muutenkaan? Maria vetäisi mietteissään ränsistyneen pihaportin auki ja sulki sen taas nopeasti takanaan” (Westergård)

 

Suomen sisällissodassa aseelliseen toimintaan osallistuvia naisia tiedetään olleen yhteensä noin 2000, joista sodan päätyttyä teloitettiin (nykytietämyksen mukaan) yhteensä 364, joista vähän yli sata Lahdessa heti toukokuussa 1918. Kaikki teloitetut olivat alle 25-vuotiaita. (Peltonen).  Loput naissotilaat, sairaanhoito- ja/tai huoltojoukoissa olevat, sotaan tavalla tai toisella osallistuneet naiset tuomittiin vankileireille, joissa monet kuolivat kesän aikana nälkään ja tauteihin. Toki osa naisista laskettiin vapauteen, koska heidän rikkomuksensa valtiota vastaan nähtiin pieneksi, heidät katsottiin tulleen johdatetuiksi tahtomattaan harhaan tai heidän ”sotaisuutensa” katsottiin olleen vähäistä.

Mutta keitä ja millaisia olivat nuo 2000 nuorta naista, jotka leikkasivat hiuksensa ja lähtivät ase kädessä, pistimet vyöllä ja panosvyöt ristikkäin rinnan yli sodan tielle etsimään totuutta ja ”totuutta”? Entä millainen oli Marian uusi ihmemaa? Löytyikö Marian totuus Tampereen kaduilta tykkien ja kuularuiskujen yhteistulituksessa, tai jossakin Hämeen metsäteillä pakomatkalla kohti itää tai armottomassa Tuuloksen Syrjäntaan taistelussa, jossa saksalaiset joutuivat hämmennyksissään aluksi perääntymään, koska vastassa oli jotain outoa ja käsittämätöntä; naisarmeija? (Meri)

Suurimmaksi osaksi sotaan lähteneet nuoret naiset olivat Marian tavoin tavallisia tehtaan työntekijöitä, palvelijoita ja sisäköitä, osa torppareiden tyttäriä, jotkut ompelijoita tai muita käsityöläisiä. Yhteistä heille kaikille oli raskas työ, huonot palkat ja ala-arvoinen elämänlaatu suhteessa ”kapitalisteihin”, joiksi luettiin kaikki keskiluokkaiset porvarit, tehtaanjohtajat ja kartanoiden omistajat. Myös palkka houkutteli nuoria naisia, sillä punakaartit lupasivat täyden ylöspidon ja n.10–20 markkaa päivärahaa. Mutta päällimmäisenä motiivina oli kuitenkin utopistinen usko uuteen järjestelmään, joka oli saavutettavissa vain yhteistyöllä ja tarmolla, tinkimättömillä ponnisteluilla ja tarpeen vaatiessa taistelulla rintamalla miesten rinnalla tai omana ryhmänään, kuten Maarian naiskaarti eli Raunistulan kalmankomppaniaksikin mainittu naisten kaarti.

”Ja millaisia naisia ovat sotilaat? Ja millaisia sotilaita ovat naiset? Nuo samat naiset, jotka tehtaalla vahtivat kutomakoneita päivät toisensa jälkeen. Nuo naiset, jotka palvelevat herrasväkeä, kantavat tarjottimia, häärivät keittiössä, keittävät, paistavat, tiskaavat, kuorivat perunoita ja kuljettavat vuoroin pyykkiä ja laskiämpäreitä? Nuo naiset, jotka ovat pienestä asti tottuneet palvelemaan herrakansaa, kuka tehtaassa, kuka perheessä, kuka missäkin? Ja noilla samoilla raskaan työn kovettamilla käsillä pitäisi tarttua kivääriin, ladata, tähdätä ja vetää liipaisimesta? Ja vielä pitäisi osua kohteeseensa... Miten ihmeessä? Voiko se onnistua?

Levottomin ajatuksin Maria lopulta nukahtaa, kunnes havahtuu muutaman tunnin kuluttua yhä vain levottomampiin ajatuksiin” (Westergård)

 

 

Punaisen uskonnon evankelistat

 

Koska uskonto on kautta ihmiskunnan historian ollut osa poliittista toimintaa ja päinvastoin, myöskään tässä kirjoituksessani en voi ohittaa uskonnon merkitystä ja sen monia kasvoja sodan aikana. Kuten jo aiemmin mainitsin, uudenlainen sosialismi saavutti sisällissodan aattona ”uskonnollaan” mm. turkulaisen Alfan kutomon nuoret naiset, sananjulistaja toinen toisensa perään julisti sosialismin ilosanomaa erilaisissa työväen kokouksissa, ja myös maaseudun vähäisissä torpissa, joissa väki saattoi laulaa alkuillasta Siionin virsiä ja loppuillasta vallankumouslauluja. Laulujen sanomalla ei nähty olevan minkäänlaista ristiriitaa keskenään ja sama hurmoksellisuus valtasi mieliä oli kysymys sitten taivaan herrasta tai joistakin maallisimmista johtajista.

    ”Mutta haluaisiko hän ymmärtää toisenlaista jumaluuden merkitystä ja toisenlaista uskoa: ihmisen uskoa omaan itseensä, hyvyyteen, ajatteluun, vapaaseen maailmaan ilman riistoa ja köyhien sortoa, tasa-arvoiseen kohteluun kaikilla tasoilla, naisen aseman parantamiseen työelämässä ja perheessä. Uskoa sosialismiin, uuteen yhteiskuntajärjestelmään, mieheen ja naiseen, lapsiin, tulevaisuuteen... Uskoa myös, että tulevaisuuden ihminen tekee valintansa itse ja kunnioittaa totuutta, ottaa henkilökohtaisen vastuun, on suvaitsevainen ja huomaavainen, avara ja myötätuntoinen, on yhteiskunnallisesti valveutunut ja pyrkii yhteistyöhön luonnon kanssa. Ja että ihminen, vain ihminen on kaiken mitta” (Westergård)

 

Turussa punaisen uskonnon ”pääevankelistana” ja suurimpana agitaattorina toimi mm. kauppias Tuomas Hyrskymurto. Tuo pienikokoinen, vaalea ja hauskannäköinen mies osasi rytmittää puheensa ja sanottavansa niin, että monet – varsinkin naiset - lankesivat hänen retoriikkansa lumoihin täysin rinnoin. Hyrskymurto oli ollut vangittuna jo suurlakon aikaan 1906, oli sitkeä vallankumousmies ja Turun punakaartin perustaja. Hän oli myös Tampereen punakaartin esikunnan jäsen ja sai kyseenalaista mainetta Suinulan verilöylyksi nimetyssä tapahtumassa, jossa antautumassa olevat valkoiset joutuivat punaisten tulituksen kohteeksi seurauksella, että 17 kuoli ja 26 haavoittui. Hyrskymurto sai tapauksesta lisänimen ”Suinulan teurastaja”. Hyrskymurto onnistui pakenemaan ajoissa Tampereen saartorenkaasta, mutta kohtasi kuolemansa Venäjällä 1920 Kuusisen klubin murhissa.

Myös muita sanan julistajia oli sodan alla liikkeellä runsaasti kuten mm. Martta Kiivas, joka oli perustamassa naiskaartia Turkuun ja oli myös sen päällikkö. Kiivas teloitettiin Lahden lähellä toukokuussa 1918. (Sotasurma-arkisto)

      ”Kun joskus tammikuussa 1918 eräs Martta Kiivas, kotoisin Kaarinasta kuten Maria, kysyi ammattiyhdistyksen kokouksessa Tarmon talolla vapaaehtoisia naisia liittymään lähiaikoina perustettavaan Raunistulan naiskaartiin, Maria epäröi, mutta liittyi kuitenkin kaverien yllytyksestä. Ja kuin huomaamatta Maria oli äkkiä sotilas, housupukuun sonnustautunut 19-vuotias nuori nainen, ase – pitkäpiippuinen veljen saksalaisvalmisteinen metsästyskivääri - kädessä matkalla pohjoiseen, Tampereelle, tielle, josta ei enää ollut paluuta normaaliin elämään” (Westergård)

 

 

Sota ja sukupuoli – seksuaalinen toiseus

 

Sotaan lähteneet naiset arvioitiin tietenkin myös sukupuolensa perusteella ja yleisesti naiset saivat kantaa huoran, ryssänmorsiamen tai muuten moraalittoman olennon mainetta. Halveksuntaa osoitettiin myös lehdistössä ja kunnianarvoisa Aamulehti kirjoitti pääkirjoituksessaan huhtikuun 18, 1918: ”Sen vuoksi on puhdistus- ja rankaisutoimenpiteet koko ankaruudessaan kohdistettava myös naisiin, ja juuri naisiin, sillä muuten ei päästä tämän mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin. Siis ulos yhteiskunnasta, ulos terveitten joukosta naiskaartilaiset, katunaiset ja ryssän morsiamet. Ehdottomasti pois” (Peltonen)

Sodan päivinä aseellisen toiminnan ohessa naisen ikiaikainen seksuaalisuus nähtiin siis uhkaksi, ehkäpä suurimmaksi uhkatekijäksi kuin sotaisa pyssyjen paukuttelu taisteluissa konsanaan. Mistä tämä johtui?

Michel Foucault kirjoittaa teoksessaan Seksuaalisuuden historia siitä, miten veri ja verenvuodatus olivat pitkään (1700-luvulla) tärkeä elementti vallan mekanismeissa ja muissa rituaaleissa. Teloituspaikalla veren näkeminen tuotti kansalle suunnatonta tyydytystä, veri jopa kiihotti heitä seksuaalisesti ja mitä ilmeisimmin herätti katsojassa primitiivisiä vaistoja, joka lisäsi entisestään kollektiivista väkivaltaa, raakaa väkivaltaa, jolla on aina samankaltaisissa yhteisöissä taipumus ruokkia itse itseään. Veren ja väkivallan näkemisestä huumautunut normaalioloissa varsin sivistynyt inhimillinen ihminen – nainen tai mies – saattoi siis muun väkivaltaisen käyttäytymisen ohella käyttäytyä primitiivisesti, jopa eläimellisesti myös makuukammarien suljetuissa kammioissa.

Yksityinen ja poliittinen valta puhui 1700- ja vielä 1800-luvun lopulla asti usein veren kautta, veri oli realiteetti. Myöhemmässä yhteiskunnassa sukupuoli astui veren sijalle ja seksuaalisuus löi siihen jälleen oman, aiemmasta hieman poikkeavan leimansa. Foucault kirjoittaa: ”Valta hahmottelee seksuaalisuutta, nostattaa sitä ja käyttää sitä rönsyilevänä merkityksenä, joka on aina otettava uudelleen valvontaan, ettei se pääsisi livahtamaan käsistä; seksuaalisuus on vaikutus, jolla on merkitysarvo”

Mutta pelkäsivätkö (ja kammosivatko) miehet todella vuoden 1918 Suomen sotatantereilla ja rintamilla naisen, naissotilaan salaperäistä seksuaalista voimaa ja vallankäyttöä? Oliko seksuaalisuudella merkitysarvo, jota tuli yrittää säädellä myös sisällissodan poikkeustilanteessa ja varsinkin siinä? Ja tuliko jonkun tahon säädellä/ohjailla naisen seksuaalista ylivoimaa, joka näkyi naissotilaiden joskus säälimättömässä tavassa kohdella vastustajia ja vihollisia? Käsittääkseni sisällissotaan lähteneet naiset osasivat ottaa sukupuolensa erikoiskäyttöön myös mekaanisten aseidensa ohella, sillä tutkimusten mukaan naissotilaat kiroilivat, puhuivat rivoja ja käyttäytyivät karskisti. Hahmotteliko siis tavoitettavissa oleva valta näiden naisten seksuaalisuutta? Kiihottiko myös heitä veren näkeminen tai tappaminen myös seksuaalisesti, kuten aiemmin mainittu Foucault kirjoituksissaan tarkoittaa?

Oma arvioni perustuu vahvasti juuri Foucaultin antamaan teoriaan ja väkivallan seksuaaliseen analysointiin. Naisten väkivaltaisuudesta sisällissodassa on mainittu useissa eri lähteissä niin suullisessa muistitiedoissa kuin kirjoitetussakin historiassa. Myös naisten varma ja päämäärätietoinen käytös sisällissodassa hämmensi miehiä, jotka eivät olleet tottuneet näihin uuden ajan naisiin, amatsoneihin ja ”hameryssiin”, suulaisiin ja itsetietoisiin naisiin, jotka osasivat kaiken lisäksi vielä sodankäynnin pääperiaatteet. Vastapuoli – valkoiset – ja jossakin määrin myös oman puolen miehet käsittivät naisten erilaisen käytöksen uhkaksi heidän miehisyydelleen ja siksi naisiin kohdistui varsinkin sodan loppupäivinä suorastaan eläimellistä vihaa, joka huipentui mm. äkkiteloituksina heti sodan loppuratkaisun selvittyä.

 

 

 

 

 Nainen, tavattu ase kädessä…

 

Maria kunnostautui sodassa esimerkillisenä tarkka-ampujana, vaikka yleisesti ottaen naiset eivät olleet kovin hyviä osumatarkkuudessaan. Aseet – jotka olivat suurimmaksi osaksi japanilaisia kevyitä ja pieniä Arisaka- kiväärejä, jo kertaalleen Venäjän ja Japanin välisessä sodassa käytettyjä ja venäläisiltä perittyjä - eivät olleet huippuluokkaa eikä ehtineet ”istua” käteen kiireen ja yleisen hälinän keskellä. Koska ampumaharjoitukset ja muu aseen käsittelytaito oli puutteellista ja hätäistä – jopa ylimalkaista, koska oli kiire rintamalle – myös tapaturmia sattui. Naiset herättivät kuitenkin hirmuisella maineellaan suoranaista kammoa valkoisten, ruotsalaisten vapaaehtoisten ja saksalaisten riveissä. Kova kiljunta taistelun lomassa ja sitkeys olivat naiskomppanioiden valtti sodan hurmeisilla teillä ja Tampereen taisteluissa juuri naiset olivat niitä, jotka olivat linnoittautuneet kaupungintaloon, puolustivat sitä viimeiseen asti ja antautuivat vasta, kun valkoiset uhkasivat jysäyttää tykillä koko rakennuksen maan tasalle. (Ylikangas)

 Maria oli kuitenkin sotilaana poikkeus. Hän ei koskaan ampunut ”huteja” vaan tappava luoti löysi aina kohteensa niin Tampereen kaupunkisodassa kuin Kalevankankaan hirvittävässä taistelussa kiirastorstaina 1918. Parhaimmillaan tai pahimmillaan Maria oli kuitenkin silloin, kun hän sai ampua väijytyksestä vihollista, tähdätä kaikessa rauhassa pimeässä ikkuna-aukossa tai muussa soveliaassa väijypaikassa pahaa-aavistamatonta vihollista, kuvitellen uhrin sydämenkohdalle napakympin ja – laukaista. Maria oli myös ryhmänsä henkinen johtaja, rauhallinen ja vakaa luonne, joka ei tehnyt äkkinäisiä ratkaisuja ja osasi piiloutua tarvittaessa äänettömästi ja nopeasti kujien varjoisiin sokkeloihin.

”Mies liikkuu suoraan Marian piilopaikan alapuolella viistosti laskeutuvassa rinteessä. Maria korjaa taas asentoaan, hitaasti, äärimmäisen hitaasti hän nostaa kiväärin poskelle. Noutajasi on tulossa, Maria ajattelee samalla kun vakauttaa tähtäimen. Hitaasti, rauhallisesti, tyynenä, täysin rentona hän etsii miehen tähtäimeensä. Liian kaukana. Vielä aavistuksen liian kaukana. Mutta mies lähestyy kuitenkin koko ajan tietämättä, että kuolema odottaa lähempänä kuin koskaan” (Westergård)

 

Mikä sitten antoi naisille tuon valtavan taistelutahdon ja sitkeyden? Oman näkemykseni mukaan lannistumattoman tahdon takasi mm. se, että perääntyminen ei tuossa vaiheessa enää ollut mahdollinen. Sota oli ”pakko” voittaa, oli sisäinen tulenpalava visio uudesta maailmasta, oli romanttinen utopia, ihannevaltio, joka oli saavutettavissa vain taistelemalla. Oli siis vain taisteltava tai kuoltava, koska pakotietä ei ollut.  Tampereen saartorenkaasta huhtikuun lopulla 1918 oli lähes mahdotonta yrittää pakoon, mutta monet yrittivät sitä silti ja osa onnistui uhkarohkeasti pakenemaan heikon kevätjään yli Vesilahteen ja toiset puolestaan – kuten Maria - Hämeenkyrön ja Nokian kautta Lempäälään ja sieltä edelleen Lahteen, jonne siis tyssäsi monen matka. Lopullisesti.

”Äkkiä Lempäälän suunnasta kuuluu kiivasta ammuntaa. Myös tykit alkavat jylistä. Naiset ja muutama harva mies tuon syrjäisen talon pihamaalla kuuntelevat yön ääniä hiljaisina. Kuin sanattoman sopimuksena kaikki lähtevät äkkiä liikkeelle, Maria nousee takaisin rattaille Sofian viereen, osa tytöistä, äsken tavatuista Valkeakosken naissotilaista pakkautuu mukaan, osa kävelee, osa juoksee ja koko epämääräinen joukko pakkaantui jälleen maantielle ja kohti itää. Vauva alkaa itkeä, mutta siihen ei nyt kiinnitä kukaan huomiota, paitsi tietenkin Sofia, onneton äiti, joka puristaa lasta tiukasti rintaansa vasten, onneton ja yksinäinen äiti keskellä yötä matkalla tuntemattomaan määränpäähän” (Westergård)

 

 

Kuoleman diskurssit

 

Kuolema sisällissodassa on aina erilainen kuin ihmisen kuolema rauhan aikana.  Kuolemisella on aina myös historiallinen syynsä oli kuolemisen syy sitten teloittaminen, kaatuminen taistelussa tai kuoleminen nälkään tai/ja tauteihin vankileireillä. Kuolema sodassa on myös vielä eläville suuri ongelma ja vielä suurempi silloin, kun kuolema kohtaa poliittisen väkivallan uhrina, kuten monilla vuonna 1918. Kuolemantuomioita pantiin täytäntöön monilla paikkakunnilla ja ne toteutettiin useimmiten ”paikalla” ja ”turhia viivyttelemättä” eli omaiset eivät ehtineet välttämättä mitenkään varautua läheisensä kuolemaan.

Ulla-Maija Peltonen kirjoittaa teoksessaan Muistin paikat: ”Kuolema sisällissodassa on yksityinen ja julkinen. Muistamisen prosessi sisällissodan kuolemista voidaan jakaa neljään vaiheeseen: kuoleman pelkoon, fyysiseen kuolemaan, hautaamiseen tai ruumiin peittämiseen ja sosiaaliseen kuolemaan. Jokaisen sodassa menehtyneen kuolema sisältää nämä vaiheet, vaikkei kuolemaan olisi liittynytkään rituaaleja”

 Tavalliseen kuolemaan (sairaus, vanhuus, tapaturma rauhan aikana) liittyy meidän kulttuurissamme aina ruumiin siunaaminen ja hautaaminen, hautamuistomerkin pystytys, jonka äärellä voimme käydä muistelemassa ja hoitamassa kukkasin omaistemme muistoa. Sodan kentillä kuolleen tai kadonneen läheisen tilanne oli erilainen. Kuolema sisällissodassa oli jotenkin kiusallinen tai hävettävä silloin, jos vaimo joutui tunnistamaan miehensä, poikansa tai tyttärensä epämääräisestä ruumiskasasta, kuljettamaan vainajaa läpi kylän ja hautaamaan hiljaisin menoin. Surutyö voi kuitenkin olla myös protesti, kuten eräs vaimo, joka ripusti miehensä (teloitetun) vaatteet pyykkinarulle päiväkausiksi liehumaan, luodinreiät pompassa – edessä pienemmät ja takana isommat - selkeästi näkyvissä ohikulkijoille.

Koska kuolemiseen meidän kulttuurissamme ja myös muissakin kulttuureissa liittyy aina papin läsnäolo joko kuolinvuoteen ääressä tai siunaamisessa, millainen oli sielunpaimenen tehtävä sisällissodan kuolemissa? Vuoden 1869 kirkkolain nojalla papin tuli seurata kuolemaantuomittua teloituspaikalle ja sitä ennen valmistaa teloitettava kohtaamaan kuolemansa. Erityisesti jos tuomittu pyysi pappia teloituspaikalle, pappi ei missään tapauksessa saanut kieltäytyä tästä tehtävästä. Ulla-Maija Peltonen kirjoittaa, miten eräs Pastori Arvo Pohjannoro toimi pappina Viipurin vankileirillä 1918 lokakuun loppuun asti. Hän oli läsnä myös kenttäoikeuksien langettamilla kuolemantuomioiden täytäntöönpanoissa. Hän (Pohjanoro) kirjoitti vankeinhoitohallituksen kasvatustarkastajalle lokakuussa 1918 siitä, miten hän ei enää jaksa seurata miehiä (ja naisia) teloituspaikoille ja hänen näköalaansa kuoleman läheisyydessä voi ymmärtää hyvin jokainen.

”Pappi, herran palvelija rintaman takana ja rintamalla, kuulasateessa ja teloitustilanteessa siunaamassa teloitettuja heidän viimeisinä hetkinään, lähestyi mustissa vaatteissa käytävää ohi kalterein aidattujen sellien täsmällisin ja määrätietoisin askelin, jokaisen askeleen kaikuessa kivilattialla kuin viimeisen tuomiopäivän apostoli - toki hän sellainen jossakin määrin olikin - ja hänen hailean väriset silmänsä, kuin hapen puutteeseen kuolleen ja jo hajoamistilassa mädäntyneen kalan silmät olivat kiinnittyneet Marian pitkään, tummaan ja komeaan olemukseen. Pastori toki näki yhdellä silmäyksellä, että nainen oli päällikkö, kaartin johtaja tai joku muu tärkeä henkilö. Nainen on komea ja ylväs nainen, kaunis tavallaan. Tällainenko on siis se amatsoni, josta ne miehet esikunnassa puhuivat? Pitänee ainakin yrittää käännyttää... Jospa viimeistään kuolemansa hetkellä nainen murtuisi ja ottaisi vastaa Jeesuksen ilosanoman” (Westergård)

 

 

Sarjanumeroilla tuonpuoleiseen

 

Huhti-toukokuussa, kun valkoiset olivat valloittaneet koko eteläisen Suomen, vankeja jäi valkoisten käsiin niin paljon, että kuulustelut standardoitiin eli useilla paikkakunnilla esitutkinta-aineisto muodostettiin kuulustelusarjoiksi, joilla oli juokseva sarjanumero. Kyseinen toiminta sai kenttäoikeuden luonteen, koska työ tapahtui sotaväen päällikön tai paikalliskomendantin alaisuudessa. Kuulustelun perusteella kuulusteltavat jaettiin vapautettaviin, vangittaviin ja ammuttaviin.

Jos nainen tavattiin vangitsemishetkellä ase kädessä ja miehen puvussa tuomio saattoi olla sangen nopea ja tuolloin matka soramonttuun kävi vielä nopeammin. Pöytäkirjoihin saatettiin merkitä lähes mitä tahansa, mitä ensimmäiseksi sattui tulemaan kuulustelijan mieleen.

”...ilmeisesti huora Pietarista... Esiintynyt housut jalassa ja kehunut lähtevänsä rintamalle... Ilmoittautui punakaartiin maaliskuussa... Noin 17 vuotta kuulunut työväenkaartiin... Kuului aseistettuun naiskaartiin... Porvariston painajainen... Tunnetun suurrosvon vaimo... Liittyi sanitääriksi jo suurlakon aikana... Punakaartilainen ja esiintyminen aina röyhkeää... Ruokalan emäntä ja kova kiihottaja... Sanoo, että velvollisuuden tunnosta aina hommannut puolueen hyväksi... Ollut kunnallistoimikunnan puheenjohtajana... Selvästi ryssän morsian ja kansan kiihottaja... Kaikista näistä on tuomittu kuolemaan” (Westergård)

 

Kuulusteluvaihevaihe kesti yleensä useita viikkoja ja tällä välin monia vangittuja kaartilaisia kuoli. Toukokuun jälkipuoliskolla alettiin muodostaa tutkintoasiain toimistoja, jonka toiminta oli osa valtiorikosoikeuksien työtä. Vankileireille päätyneet kuulusteltiin uudelleen ja koska aikaa tuhraantui taas lisää, ehti vankileirien luonnollinen ”teloittaja” – kuolema niittää yhä enemmän tautivuoteissaan riutuneita, nälän ja kuumeen kourissa kieriviä ihmisraunioita armolliseen tuonpuoleiseen.

Kuulusteltavia oli koko maassa yhteensä n. 80 000 ja kesä kuumillaan, sarjanumerot juoksivat hitaanlaisesti, komiteoita, kenttäoikeuksia perustettiin lisää, pöytäkirjoja laadittiin toinen toisensa perästä, elintarvikepula akuutti ja huutava pula lääkkeistä ja muista tarvikkeista puhumattakaan, vankileirikatastrofi oli äkkiä valmis: nälkään, nälästä johtuviin tauteihin ja tappavaan kuumeeseen kuoli pelkästään kesän 1918 aikana n. 12 000 ihmistä, joka on yli kolmasosa koko sisällissodan uhrien lukumäärästä. (Kekkonen)

 

 

Kuolemaantuomittujen periferia

 

Vainajien – teloitettujen tai vankileirille kuolleen omaisen kohtelua muistelee eräs Suomenlinnan vankileiriltä syyskuussa 1918 vapautunut nainen: ”…miesten puuttuessa kannettiin naisvoimin ruumiita valkoisten ollessa vahdissa kivääreineen ja huudellessa meille naisille, että noin teidänkin perkeleiden vielä käy” (Peltonen)

Myös kuolemanilmoituksessa näkyi jo sodan aikana ja heti sodan jälkeen sodan symbolinen järjestelmä. Koska lehtien ilmoitukset olivat osa surutyötä, oli tärkeää miten läheisten kuolemasta ilmoitettiin. Lehvänoksa tai risti ilmoituksessa kertoi paljon sekä miten ja missä olosuhteissa kuolema oli tapahtunut. Punaisen puolen ilmoituksissa näkyi selvästi aate, mutta myös jonkin verran uskonnollisuuteen viittaavia värssyjä, kuten Elias Lönnrotin suomentama virsi 381 (vanha virsikirja): ”Valittaa täytyy totta ja surra suuresti kun vääryys vallan ottaa ja pahuus paisuupi”.

Valkoisen puolen kuolinilmoituksissa kerrotaan lähes aina kuolinsyy ja sodan ratkettua niissä ilmeni myös suuria tunneilmaisuja: ”Syvällä surulla ilmoitamme, että rakas poikamme kuoli punakaartilais verihurttain murhaamana Kalvolassa huhtikuun 20 pnä 1918”.

Eräs 16-vuotias tyttö kuvaa teloitetuiksi tuomittujen naisten tilannetta: ”Lahdesta muistan vielä järkyttävän 60 naisen valmistautumisen kuolemaan. Naiset sullottiin yöksi niin ahtaisiin komeroihin, etteivät he saaneet käsiään liikkumaan, tällöin oli jo tiedossa, että heidät oli määrätty teloitettaviksi. Aamulla kolmen aikaan naiset vietiin saksalaisten luo, josta kuuden aikaan kaivettujen hautojen viereen, jossa teloitus tapahtui…” (Peltonen)

”Mutta Marialla ei ole enää asetta, tuota kevyttä ja huipputarkkaa pitkäpiippuistaan, jolla jo lapsena hätisteli varikset pihapuista ja rotat tunkioilta ja jota ilman Maria on kuin alasti. Turtana, hämmentyneenä, vasta äsken unen ja valveen epätodellisesta rajatilasta heränneenä, vaivalloisesti kompastellen hän yrittää pysytellä tämän aavemaisen, rähjäisyydessään jopa irvokkaan kulkueen kannoilla. Kuukausia kestänyt lähes jatkuva valveillaolo ja jännitys ovat vaatimassa viimein tinkimättömän veronsa ja Maria pystyy vain suurin ponnistuksin hallitsemaan väsymystään. Tuntuu kuin aivot olisivat täynnä kylmässä jähmettynyttä öljyä, äärettömän hidasta, tahmeaa liisteriä. Kokonainen ajatteleva ihmisyys on äkkiä puuroutunut johonkin pääkuoren seinämiin, mutta silmissä välähtää yhä kaistale lapsuutta, kuten kaikilla näillä kiireessä selleistään kiskaistuilla tytöillä, punaisilla naissotilailla, jotka ovat matkalla kohti tuntematonta määränpäätä, kuolemaantuomittujen viimeistä periferiaa” (Westergård)

 

 

 

 

 

Yhteenveto

 

 

Maria oli siis niiden sadan nuoren naisen joukossa, jotka teloitettiin Lahdessa välittömästi sodan päätyttyä toukokuussa 1918. Kenties hän käveli kuolemaansa rauhallisesti, kasvot tyynenä ja ajatuksissa lapsuudenkodin kauniit kukkapellot ja niityt, joissa kotieläimet laidunsivat onnellisen tietämättöminä sodan kauhuista. Ehkä hän ajatteli äidin kasvoja tai isän työn ahavoittamia suuria käsiä, tai siskojen ja veljien vielä lapsenomaisia leikkejä. Kenties Maria löysi viimein totuutensa, oman yksityisen totuutensa, otti sen vastaan tyynesti ja kantoi mukanaan hautaan. Kenties…

Tänään, vuonna 2006 on perin vaikea kuvitella vuoden 1918 teloitettavien viheliäistä jonoa, teloittajien armotonta rivistöä, soramonttuja, väkivaltaa, punaista ja valkoista kuolemaa ja sekasortoista hävitettyä maata, monien totuuksien monitulkintaista maaperää. Kuitenkin nuo traagiset tapahtumat ovat osa omaa totuuttamme, suvun vaiheita, kertomuksia, joita emme ole voineet välttää osaksi siitä syystä, ja koska emme ole täysin vapaita valitsemaan yhteyttä menneisyyteemme. Yhteys on aina olemassa. Jumalat ja jumalattaret armahtakoot kaikki historiattomiksi itsensä luokittelevat kansat ja yksilöt, joista jotkut ovat sitä mieltä, että vuosi 1918 täytyy unohtaa, haudata pois viimeisetkin muistot ajatuksista ja tietoisuudesta. Toiset taas ovat vahvasti sitä mieltä, että sotaa ei missään tapauksessa saa unohtaa. Itse kallistuisin johonkin siihen puoliväliin, välimaastoon, tilaan, jossa ymmärrys voittaa vääryydet, tieto epätietoisuuden, totuus toisen totuuden, tai kenties kolmannen tai neljännen.

 Mutta avautuvat näköalat menneisyyden vedenjakajalta  ja ymmärryksellä historian sangen monimuotoisista totuuksista on aina riskinsä. Onko todella jo kaikki joukkohaudat avattu? Onko kaikki kipeät ja arat muistot puhuttu pois? Paljonko on vielä sisällissodasta kirjoittamatta, vieläkö on kuvia piilossa jossain, ja tietoa, vähäistäkin sekä käsittelemätöntä naissotilaiden historiaa, kysymyksiä ja vastauksia, joihin on yhä vaikea vastata? Jokainen uusi sukupolvi muodostaa aina oman käsityksensä ja totuutensa sisällissotaan, sen tapahtumiin, voittajiin ja häviäjiin. Näin ollen vuoden 1918 totuudella on edelleen monta nimeä ja monta selitystä ja ne kaikki ovat varmasti kertojan/kirjoittajan kannalta ”oikeita”.

Vaikka Marian tarina on vain yksi totuus, naissotilaat vaiettuine tarinoineen ovat yhä virallisessa historiankirjoituksessamme suuri tuntemattomuus. Maria, kaikki vuoden 1918 mariat ja heidän murhenäytelmänsä on aihe, johon haluan palata kuitenkin aina uudelleen. Anne Ollilan mielestä historiantutkimus muuttuu vähitellen yhä mielenkiintoisemmaksi ja jännittävämmäksi, kun kirjoittaja/tutkija vapautuu perinteisen kerronnan pakkopaidasta. Juuri sellaista vapautumista itse koen kirjoittajana, naissotilaiden unohdetun totuuden etsijänä, toiseuden hengen metsästäjänä ja näköalat vapaina menneisyyden hämäriin.

”Joku naisista kuuluu laulavan. Hiljaa, vapisevalla äänellä, mutta päättäväisesti: Tää on viimeinen taisto...

 – Viimeinen taisto! Jumalauta! Olisivat ny laulamatta, flikkaparat, Maria puuskahtaa ja potkii tuohtuneena polun pikkukiviä. Maria suorastaan hieman piristyy äskettäisestä turtumuksestaan, oikaisee ryhtinsä ja kävelee tapansa mukaan jälleen reippaana, pitkänä ja ryhdikkäänä Martta-siskonsa rinnalla viimeisenä joukossa, joka lähestyy hitaasti edessä avautuvaa soraharjun tasaista aukiota, jossa pyörteiset tuulet tanssivat aina kesäöisin, juuri vähän ennen sadetta” (Westergård)

 

 

 

 

Kirjallisuus:

 

 

Foucault, Michel: Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Gaudeamus1998.

Haataja, Lauri: Suomen työväenliikkeen historia. Työväen sivistysliitto. Kansan voima 1977.

Keskusteluja professorin kanssa. Eri kirjoittajia. Toim: Tuhkanen – Pispala - Virtanen. Turku 1993.

 Lähteenmäki, Maria: Vuosisadan naisliike. Naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa. Helsinki 2000.

Meri, Veijo: Ei tule vaivatta vapaus, Suomi 1870–1920. Otava 1995

Meri, Veijo: Irralliset. Vuoden 1918 tapahtumat. Valitut novellit.  Otava 1979.

Peltonen, Ulla-Maija: Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. SKS 2003.

Rustanius, Seppo: Punaiset esiliinat. Dokumenttielokuva naisista Suomen punakaartissa 1918. Illume Oy. 1977.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. SKS 2004.

Toivonen, Raimo: Papit kansalaissodassa. Toivonen 2000.

Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista tapahtumista Suomen sisällissodassa. WSOY 1993.

 

 

Internetlähteet:

 

Kekkonen, Jukka: Valtiorikosoikeuksien toiminta Suomessa 1918. www.vhkk.fi/ukh/932 (19.7.2006)

Nyström, Samu: Sisällissodan totuutta etsimässä. 6.6.2002 www.cs.helsinki.fi/u/snystrom/Hss310.htm (17.6.2006)

Sotasurma-arkisto. Vuosina 1914 -22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto.

 http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

 

 

Painamattomat lähteet:

 

Westergård, Raija: Fiktiivinen kuvaus naisista sisällissodassa. Keskeneräinen käsikirjoitus.

Westergård, Raija: Suullinen muistitieto. Oman suvun kokemushistoriaa vuodelta 1918.