(Artikkeli julkaistu Alueviesti-lehdessä 12.4.2007)
Historiamietteitä Hämeenkyröstä
Tervehdys teille kaikille, hyvät Alueviestin lukijat. Joku kuulemma on kysynyt, että miksi en enää kirjoita lehteen. No, aina ei ole kunnon asiaa, enkä viitsi pelkkää sontaa (aina) kirjoittaa, vaikka joskus yhteiskunnallisten ”tunkioiden” kääntäminen on varsin tarpeellista. Mutta viime aikoina suurin kirjoittamisen energiani on kulunut uuden käsikirjoituksen fiilaamiseen ja painokuntoon saattamiseen, joka on ”jumalattoman kova tinki”, kuten eräs kirjailija on kerran sanonut. Tarkoitus olisi saada teokseni ilmestymään heti alkusyksystä elo-syyskuussa viimeistään.
Jaa että mikä aihe - kysyy varmasti moni ja vastaan että askartelen edelleen historia-aiheiden parissa ja sodan teemoissa ja myös tämän uudemman käsikirjoitukseni keskeinen näyttämö on vuosissa 1916 – 1918. Poikkeuksena aiempiin julkaisuihini, keskityn tässä teoksessa myös voittajapuolen ”totuuteen” ja näkemyksiin eli olen ammentanut runsaasti lähteitä mm. erilaisista jääkärimuistelmista.
Vapaussotahistorioita on julkaistu todella paljon alkaen heti vuonna 1919 Mannerheimin asettaman työryhmän julkaisusta Vapaussodan historia päätyen vuonna 2004 ilmestyneeseen teokseen Sarkatakkien armeija, jonka on kirjoittanut työryhmä Kari Selén ja Ali Pylkkänen. Kaiketi näitä tutkimuksia kirjoitetaan lisää kaiken aikaa ja mm. tulevana syksynä ilmestyy vapaussodan ja Kyrösjärven itsenäisyyden perinneyhdistys ry:n toimeksiannosta teos, joka käsittelee vuosien 1917 – 1944 tapahtumia juuri Ikaalisten ja Hämeenkyrön alueilla.
Vuoden 1918 sodalla on siis edelleen monta nimeä riippuen kumpaan leiriin – häviäjiin tai voittajiin - puhuja/kirjoittaja katsoo kuuluvansa. Itse käytän neutraalisti pääasiassa termiä sisällissota, kansalaissota tai vuoden 1918 sota, mutta tiedän paljon ihmisiä, jotka puhuvat edelleen vain ja ainoastaan punakapinasta.
Naissotilaita ja jääkäreitä
En ole lähtenyt kirjoittamaan tätä tulevaa teostani faktaluettelon malliin – sellaisiahan on jo kirjoitettu hyllymetreittäin – vaan olen rakentanut teokseni kaunokirjalliseen muotoon, joka mielestäni ”istuu” paremmin omaan kirjoittamistyyliini ja – makuuni. Teokseni fiktiivinen päähenkilö on Maria - tarkka-ampuja ja ryhmänsä johtaja - mutta samalla hän edustaa kaikkia sisällissotamme punaisia naissotilaita tuona kohtalokkaana keväänä. Marian silmin, kuten myös valkoisten korsnäsilaisten jääkäriveljesten näkökulmista kuvailen sodan mielettömyyden nojaten historiallisiin faktoihin, mutta kuitenkin annan tilaa itse tarinalle: Marian sotaretken Raunistulasta Tampereen Kalevankankaan kautta Lahteen, sekä vöyriläiskomppaniaan liittyneen Karlin sekä jääkäri ja gruppenfuhrer Gunnarin koettelemukset Tampereen yössä huhtikuussa 1918.
Naiskaartit, joita siis keväällä 1918 perustettiin useita mm. Raunistulan naiskaarti, Pispalan naiskaarti ja Valkeakosken naiskaarti, muodostuivat yleensä nuorista tytöistä iältään noin 15 – 20 vuotta ja he olivat ammattiryhmiltään esim. tehtaan työntekijöitä, palvelijoita, kutojia, ompelijoita ja torpan tyttäriä. Nämä nuoret naiset uskoivat sokeasti propagandan muovaamiin unelmiinsa, uskoivat voivansa vain taistelemalla saavuttaa uuden ja paremman huomisen, oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan, paremmat palkat ja sosiaaliset edut yms., mutta joutuivat lopulta pettymään ja maksamaan siitä korkean hinnan syrjäisten sorakuoppien reunalla toukokuussa 1918.
Samoin Suomen nuoret miehet, nuorimmaiset noin 15-vuotiaita aktivoituivat itsenäisyystavoitteissaan vuosina 1915 - 1916 ja lähtivät joukolla Saksaan sotilasoppiin. Nämä nuorukaiset olivat pääasiassa ns. yläluokkaisia porvariston edustajia, ruotsinkielisiä ylioppilaita, mutta toki joukkoon mahtui paljon muitakin sosiaaliryhmiä mm. Kainuun nälkämailta, Pohjois-Karjalan pientiloilta tai Perämeren rannikkoseutujen sahatyömailta lähteneitä nuorukaisia.
Nämä nuoret miehet paitsi että kokivat oppilaina saksalaisen sotilaskurin sen kovimman kaavan mukaan, joutuivat myös ensimmäisen maailmansodan rintamalle ”sotakokemusta opettelemaan” Kuurinmaan ja Liivinmaan rajalle (nyk. Latvia) ja Misse-joelle (Latviassa nyk. Misa), Aa-joelle (nyk. Lielupe) sekä myös Riianlahdelle taistelemaan Saksan rinnalla venäläisiä vastaan. Viimein nämä pojat, nyt siis jääkäripataljoona 27 kutsuttiin Suomeen helmikuussa 1918 puhdistamaan maa venäläisistä. Tai niin he ainakin uskoivat, kunnes havaitsivat vastapuolen koostuvan venäläisten lisäksi Suomen työläisistä, punakaarteista ja mikä merkillistä, pelkästään naisista koostuvista komppanioista, punaisista naiskaarteista...
Onko valkoisen miehen taakka riisuttava?
Minulta onkin usein kysytty että miksi kirjoitan yhä uudelleen vuoden 1918 tapahtumista? Vastaan, koska sodat kiinnostavat ja minulla on monien suomalaisten tavoin aiheeseen (vuoden 1918 sotaan, kuten myös talvisotaan ja jatkosotaan) erittäin henkilökohtainen suhde. Vastaan, että pyöriskelen sisällissota- teeman ympärillä erään toisenkin projektin yhteydessä ja vastaan myös kuten Heikki Ylikangas vuonna 1993 Tie Tampereelle-teoksensa julkaisun tiimoilla: ”Jokainen tai ainakin lähes jokainen historiateos kirjoitetaan paitsi siksi, että saataisiin tietää totuus, myös sen vuoksi, että kirjan tekijä pitää teostaan jollakin tavoin yhteiskunnallisesti tärkeänä. Kysyn, miksi tämä kirja on kirjoitettu? Missä suhteessa pidän sitä yhteiskunnallisesti tärkeänä? Vastaan näin. Tämä kirja on kirjoitettu sen vuoksi, että vuoden 1918 yli voitaisiin vihdoinkin vetää viiva. Se on mahdollista vain paljastamalla nekin teot, joiden paljastaminen tähän mennessä on pyritty välttämään. Valkoisen miehen taakka on riisuttava. Samalla kun se tehdään, vapautuu suunnaton määrä vuoden 1918 tekojen peittelyyn käytettyä yhteiskunnallista energiaa, joka on kulunut kansalaisten, tutkimuksen ja taiteen valvontaan ja paimennukseen”
Rohkenen kuitenkin olla Ylikankaan kanssa hieman eri mieltä siitä, että 1918 tapahtumien päälle ei voi koskaan vetää täysin peittävää viivaa, sillä aina tulee uusi sukupolvi, uusi ihminen, joka eräänä päivänä pysähtyy, katsoo taakseen ja kysyy: kuka minä olen ja mistä minä tulen?
”Totuus ei ole punainen tai valkoinen, se on inhimillinen ja siitä syystä enimmäkseen kipeä”, kirjoitti kerran Väinö Linna, jota olen usein siteerannut erilaisissa yhteyksissä. Kysyn vielä että eikö jo tänään, vuonna 2007 olisi korkea aika puhua vuoden 1918 sodasta (tai millä nimellä sitä itse kukin haluaa mainittavan) ilman värejä, ilman kipuja ja - kuten uuden työväenpuolueemme kokoomuksen muotisana kuuluu olevan - ilman vastakkainasettelua.
