Sirkushuveja Hämeenkyrön kesässä
Jo keisarien Rooma tarjosi kansalle leipää ja sirkushuveja, jotta he edes hetkeksi unohtaisivat puutteensa ja kurjuutensa? No, enpä tiedä oliko minulla varsinainen puute eikä kurjuuskaan ylittämätöntä, mutta käväisin – kuten taannoin tämän lehden sivulla lupasin – Hämeenkyrön Myllykolun kesäteatterissa katsomassa näytelmän Taatan kylä. Harmittomista sirkushuveista tuskin näytelmä kävi, pikemminkin kyseessä oli narrien ilveily kyröläisen kulttuurin kehdossa.
Tätä kirjoittaessani Myllykolun näytelmäkesä on jo ohi, mutta haluan kuitenkin kantaa korteni kekoon ja ilmaista oman mielipiteeni tästä jonkin verran kansallista kohuakin aiheuttaneesta näytelmästä.
Nimestään huolimatta näytelmä ei liittynyt Nobel-kirjailijamme F. E. Sillanpään elämään muuten kuin ehkä pintaraapaisuiltaan. Pääosassa oli nykyaika ja sen monimuotoiset suhdanteet, suhteettomuudet ja muuan Tatu Laiturinloppu-niminen mies.
”Tampere on pyrkimässä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi ja lisäksi valitaan myös kulttuurikunta. Paikallinen taide-elämäkin herää tähän kaikkien aikojen mahdollisuuteen. Teatterikesä laajennetaan Tampereen taidekesäksi ja luvassa on korkea-arvoisia EU-vieraita. Asiamiehiä lähetetään eri puolille Suomea etsimään ”kansan syvistä riveistä kumpuavaa taidetta”. Myös hämeenkyröläiset harrastajat saavat kuulla asiasta ja valmistautuvat tähän ennenkuulumattoman suureen haasteeseen; Euroopan suuret estradit odottavat. Vai odottavatko?
Kunnanjohtaja Teppo Kuivakosken mielestä hämeenkyröläisten on turha innostua. Taiteellisia kykyjä ei hänen mielestään Hämeenkyrössä ole, paitsi tietenkin eräs yleistaiteilija…Tatu Laiturinloppu. Pettyneet harrastajat innostuvat kuitenkin vastarintaan ja minne tahansa kunnanjohtaja meneekin aina hän törmää harrastajien mitä monipuolisimpiin esityksiin” (Näytelmäseuran nettisivusto näytelmästä Taatan kylä)
Loistavia roolisuorituksia
Näytelmän oli kirjoittanut ja ohjannut maamme eturivin teatterimiehiin lukeutuva Jotaarkka Pennanen ja musiikin säveltänyt ja sanoittanut hämeenkyröläinen Beni Siltala. Näyttelijöitä oli näyttämöllä parhaillaan joukkokohtauksissa yhteensä noin 40 henkeä ja koreografiat onnistuivat mielestäni loistavasti. Roolisuoritukset osuivat kautta linjan nappiin ja jotkut suoritukset olivat suorastaan loistavia. Vaikka kyseessä olivat siis hämeenkyröläiset harrastajanäyttelijät, jälki muistutti erehdyttävästi ammattilaisten työltä. Näyttelijät liikkuivat luonnon muovaamalla näyttämöllä jouhevasti ja yhteistyö tuntui toimivan erittäin hyvin alkaen lavasteiden siirrosta suuriin joukkokohtauksiin.
Tällä kerralla mukana oli paljon myös nuoria näyttelijänalkuja ja heidän musiikki-ilotteluaan oli mukava katsella ja kuunnella. Musiikki ja laulut olivat henkeen sopivia ja taidokkaasti sovitettuja kokonaisuuksia. Kaikesta muustakin järjestelyistä huomaa, että Myllykolun kesäteatteri on todella Suomen ykkösiä Pyynikin kesäteatterin ja Turun Samppalinnan ohella.
Mutta entäs sitten Taatan kylän käsikirjoitus? Oliko sellaista?
Kiehuvaa sappea
Koska minulla oli jo Myllykolun aitaviertä kulkiessani tietynlainen ennakkokäsitys Taatan kylän käsikirjoituksesta, suhtauduin tietenkin näytelmässä runsaasti viliseviin piikkeihin ja tölväisyihin entistä tarkemmin. Ja täytyy toki nyt näytelmän nähneenä ja kokeneena yhtyä Panun näkemyksiin, että aika karkeaa pilaa J. Pennanen toi – ja nimenomaan hämeenkyröläiselle näyttämölle ja teki sen vielä varsin tökerösti. Pienet satiiriset piikit ovat tietenkin asia erikseen ja saattavat olla vain pikantti mauste keitoksessa, mutta Taatan kylän paikoitellen jopa perverssi ja mauton huumori ei enää edes hymyilyttänyt, nauramisesta puhumattakaan.
Kaikista kirjoittamisen lajeista juuri satiiri on mielestäni se kaikista vaikein. Satiiri on taitolaji, välineurheilua ja sanataiteen kilpavarustelua nokkeluuden ja hirtehishuumorin kaltevalla pinnalla, jossa kokeillaan kulloisenkin kohteen inhimillisen sietokyvyn rajoja. Ja vaikka kohde piikittelyn kestäisikin – kuten varmasti tässä tapauksessa kestää – osansa saavat myös kaikkeen osaton ja syytön lähipiiri: perhe, sukulaiset ja ystävät.
Kuten edellä mainitsin, joskus satiiri voi toki onnistuakin, mutta kaikki hyvän maun rajat ylittävä satiirin yritys voi koitua myös mahalaskuksi, kuten tänä kesänä Myllykolussa.
Taannoin Panu puhui nettipäiväkirjassaan vittuilusta ja sitä näytelmä kaikessa raadollisuudessaan pääasiassa olikin. Katsojana ja kuulijana aurinkoisessa katsomossa tuntui, että tälle perinteikkäälle sillanpääläiselle näyttämölle oli tuotu jotain täysin raameihin sopimatonta. Siis kaikki mahdollinen sonta, jota suinkin saa talikoitua yhden ihmisen yksityiselämästä ja erityisesti naissuhteista levitettiin muitta mutkitta estradille kuin lehmänpaska keväiselle pellolle.
Entäs sitten?
En tiedä ilveilyn kohteen ja käsikirjoittajan keskinäisistä suhteista, mutta tuntuu että käsikirjoitus oli kirjoitettu suurimmaksi osaksi henkilökohtaisista vaikuttimista. Ja mikä olikaan lopputulos: tavallisen keskivertokatsojan varsin kiusaantunut olotila, eräänlainen myötähäpeä ja harmistuminen hämeenkyröläisen kulttuurin polkemisesta ja aliarvioinnista.
Tietenkin Taatan kylä oli vain eräs näytelmä eräänä kesänä eräällä paikkakunnalla ja ei voi sinällään keikauttaa maailmaa kovinkaan paljon. Näyttelijät vetivät kuitenkin roolinsa loppuun iloisesti ja reippaasti niin kuin kirjoitettu, ohjattu ja harjoitettu oli ja kävijämäärä kaiken kaikkineen kuulemma reippaasti yli odotusten. Tietenkin näytelmän taustalla vellova kohu ”mainosti” paremmin kuin mikään muu, sillä jo ammoisista ajoista kansa kerääntyy aina parhaiten juuri mestauslavan läheisyyteen. No, tietenkään tässä yhteydessä ei voi puhua minkäänlaisesta teilauksesta, mutta jonkinlaista julkista kulttuuriteurastusta Myllykolussa mielestäni toki harjoitettiin.
Raija Westergård kesällä 2006 (Artikkeli julkaistu aiemmin Alueviestissä)
*****************************
Mennyt maailma
Vanhat kirjat, valokuvat ja muut dokumentit kertovat tarinaa entisyydestä, kadonneesta maailmasta ja sukupolvien takaisesta menneisyydestä. Henkinen perintömme ulottuu kauas vuosisatojen takaiseen aikaan, jolloin esi-isät raivasivat neitseellistä ikimetsää ja kylvivät ensimmäiset viljanjyvät hallaiseen korpimaahan.
Omien isovanhempieni “arkistojen aarteet” ovat osoittautuneet kiehtovaksi löytöretkeksi suvun ja koko syrjäisen, kiikoislaisen pikku-kylän historiaan jopa 1800-luvun alkuvuosista lähtien. Koska kaikki paperit - vähäisimmätkin ostokuitit - säilytettiin silloisen tavan mukaan varmuuden vuoksi jos joskus tarvitaan, materiaalia on siksi kertynyt melkoisesti.
Vanha präntti - käsinkirjoitetuista kirjeistä yms. puhumattakaan - on todella hidasta lukea, mutta vähitellen teksti avautuu ikään kuin avoimeksi ikkunaksi suoraan 1800-lukuun, keisarinvallan aikaiseen eriarvoiseen maaseutuelämään ja yhteiskunnallisen “suuren murroksen” haparoiviin ensiaskeliin.
Uskonnollinen kirjallisuus oli tuolloin tietysti kaiken perusta ja mm. Pyhän Raamatun Historia (v.1888) on hyvin säilynyt aikakausien saatossa samoin kuin Suomalainen Wirsi- Evankeliumikirja ja siihen sopiwain kappalten kanssa, esiwallan armollisesta käskystä 1857-painoksesta uusittu ja calendariumilla lisätty (v.1877). Hyväkuntoinen on myös järkälemäinen raamattu, Biblia (1832), vaikka kiertävät saarnamiehet lukivatkin sitä useasti seuroissa ääneen paikkakunnan syntisille. Omahyväisten saarnaajien mielestä suuria synnintekijöitä olivat tietenkin kaikki muut paitsi he itse.
Myös maallisilla kirjoilla - poliittisilla ja muillakin - oli oma sijansa autonomisen Suomen eri julkaisuissa. Sanomalehtiä alkoi ilmestyä ja mm. Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti perustettiin v. 1889. Niin ikään 1880-luvulla perustetut Valvoja ja Vartija kuukausilehdet olivat nimensä mukaisesti kansan vartijoita. Valvojan viidennessä numerossa arvioitiin, että maaorjuuden poistamisen jälkeen Venäjä oli saanut tilalle monin tavoin epäkohtien leimaaman järjestelmän. Seuraavassa numerossa murehdittiin mm. salamurhan tappamaa, valtion ja yhteiskunnan mätätaudin saaliiksi joutunutta keisaria. Aleksanteri II kun oli ollut kahleiden katkaisija, elämän antaja ja joka oli Suomen parasta harrastanut ja sille hellyyttä osoittanut.
Vartija oli kirkollinen kuukausilehti ja sen linja siis tiukasti uskonnollinen. Avaussanoissaan lehti korosti lukijalle, miten kautta vuosisatojen ovat papisto ja kansa yhdessä kantaneet päivän kuorman ja helteen, yhdessä kärsineet, yhdessä iloinneet. Lehti asettui myös puolustamaan tuolloin päivänpolttavaa aihetta, kuolemanrangaistusta rikollisille, koska ko. rangaistus on Jumalan saarna murhaajille.
Rikos ja rangaistus
Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki (v.1889) ja Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus Rangaistusten täytäntöönpanosta kertoo mm. mestauksesta äärimmäisenä rangaistusmuotona ja se langetettiin henkilölle, joka wakain tuumin, murhaaminen aikomuksenaan riistää toiselta hengen, tuomittakoon kuolemaan. Kirja kertoo lisäksi yksityiskohtaisesti mestauksen eri vaiheet ja miten se toimitetaan vankilan pihalla tai suljetussa paikassa vankilan lähellä. Mestauspaikalle tuli kutsua erinäinen joukko virkamiehiä ja heille tuli lukea mestattavan tuomio kokonaisuudessaan ennen tuomion langettamista: ”Jos tuomittu haluaa nauttia jotakin juomaa ennen mestausta se hänelle myönnettäköön, mutta älköön hänen sallittako tulla siitä humalaan”.
Metsälaki ynnä asetukset maatilojen ojittamisesta, welvollisuudesta antaa maata yhteiseen tarpeeseen, maan wuokraamisesta maalla sekä tilusten rauhoittamisesta ja asetus siitä, mitä oriiden laskemisesta laitumelle on noudatettava. (Annettu Helsingissä 17. joulukuuta 1888)
Lakikirja on 80-sivuinen ja siinä on niin ikään yksityiskohtaisesti eritelty maan omistamiseen ja omistamattomuuteen liittyviä velvollisuuksia. Oikeuksista ei juurikaan mainittu. Asetus Kruunun suorastaan omistamasta metsämaasta on korutonta kertomaa:
”1 Pykälä: Kaikki kyläkuntain piirien ulkopuolella olewat metsät ja erämaat, kuin myös kyläkuntain sisäpuolella yksityisten tiloista pyykeillä erotetut metsämaat ja saaret sekä jakotoimitusten kautta syntyneet tahi vastedes syntyvät liikamaat, joihin yksityinen mies tahi yhdyskunta ei woi parempaa oikeutta näyttää, owat kruunun omat.
Kruunun omistamaa metsää tuli jokaisen siis tarkoin varjella ja metsäwalkean kohdatessa pitää naapurien rientää sinne sammuttamaan. Jos metsä on kuitenkin jostain syystä alkanut palamaan pitää tutkittaman, kuinka walkea on irti päässyt. Ja voi sitä, joka siihen syypääksi havaitaan. Otettakoon hänet säilyyn, mutta kiinni-pantu on niin pian kuin suinkin irti laskettaman, kun on saatu selwäksi hänen nimi ja kotipaikka”
Ilmeisesti sytyttäjäksi epäiltyä myöhemmin kuulusteltiin ja määrättiin rangaistus walkean irti päästämisestä, joka oli vähintään sakkoja tai palon laajuudesta riippuen myös vankeutta.
Hevosen ja lähinnä orihevosen laiduntamisesta oli säädetty myös erikseen laki ja sitä oli myös tarkoin noudatettava:
”Me Aleksander Kolmas, Jumalan armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsewaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas ym. ym. ym. Teemme tiettäwäksi:Suomenmaan waltiosäätyjen suostumuksella ja myönnytyksellä tahdomme Me, wahingon estämiseksi hewosrodun parantamiselle, täten armosta säätää seuraawaisesti: 1 Pykälä: Wuotta vanhempaa oritta älköön pidettäkö laitumella, ellei sitä niin hoideta, ettei se tule tilaisuuteen astumaan toisen tammaa omistajan tahtoa vastaan”
Asetus on kuusikohtainen ja käsittelee laajasti ko. laiduntamiseen liittyviä pulmia. Arvovaltainen Senaatti allekirjoitti myös tämän asetuksen joulukuun 17, vuonna 1888. Tätä kaikki asianomaiset alamaisuudessa noudattakoot Keisarillisen Majesteetin Oman Päätöksen mukaan ja Hänen Korkeassa Nimessään Suomeen asetettu Senaattinsa: S. W. von Troil, Victor Wasastjerna, Sune Björksten, Ch. Em. af Frosterus, L. Mechelin, K. F. Ignatius, N. K. Hornborg, Isak Fellman, W. V. Daehn, Theodor Cederholm, Fr. Lerche, August Nybergh, Z. Yrjö-Koskinen, J. G. Sohlman ja Emil Streng.
Hyödyllisiä neuvoja sairaille
Apu vähästä eli hyödyllinen neuvonantaja sairaille (v. 1898) sisältää monenkirjavia vinkkejä sairauksien kotihoitoon.
Päänsärky helpottuu, kun kortteli paahdettua ja jauhettua kahvia keitetään vedessä ja siivilöidään. Jäljelle jääneet porot pannaan niskakuoppaan.
Palovammoja lievitetään panemalla tuoretta lehmänlantaa muutaman kerran päivässä palaneiden paikkojen päälle. Samoin voidaan käyttää siirappiin kastettuja puuvillatilkkuja, mitkä heti on pantava vahingoittuneille paikoille. Mainio keino on myös palaneen paikan siveleminen hienolla suolalla, jolloin ei synny minkäänlaisia rakkoja. Kalkkilinimentti on niin ikään tehokas ja lievittävä keino, kuten myös tuoreeseen virtsaan kastetut tilkut.
Keino heikkoa kuuloa vastaan korjaantuu, kun pannaan suolaamaton silavanpalanen korvaan.
Luulotautisuus (mustasukkaisuus) on vaikea sairaus ja sen parantamiseen soveltuu parhaiten kuuden viikon merikylpy uimisen kanssa sekä ahkera oleskelu raittiissa ilmassa yhdessä ruumiin liitteen (puoliso) kanssa.
Palovammoihin on onneksi jo keksitty lehmän ulosteita parempia hoitoja ja tuskin silavan pala korvassa - oli se sitten suolattu tai suolaamaton - sentään kuuloa parantaa. Mutta ehkä silavakin on sentään parempi konsti kuin ns. palvelu, ihmisen kohtaaminen aikamme terveyskeskuksissa, jossa monen tunnin jonottamisen jälkeen saa osakseen töykeää käytöstä ja hoidoksi pelkkää arvailua: …jossakin kurkun ja peräaukon välillä se vika täytyy olla.
Saman diagnoosin pystyy päättelemään kuka tahansa, eikä siihen tarvita kovin pitkää lääketieteellistä koulutusta.
Raija Westergård vuonna 2005 (Artikkeli julkaistu aiemmin Alueviestissä)
********************************
Yö St. Lawrence-joella
Virtasen Oiva kirjoitti viime lehdessä mielenkiintoisesti Titanicin kohtalonyöstä. Koska olen myös itse vuosien saatossa jäljittänyt 1900-luvun alun siirtolaisia – isoäitinikin jahkaili pitkään lähtönsä kanssa - ajattelin kirjoittaa Oivan jutun siirtolaisuusteemaan liittyen eräästä unohdetusta merionnettomuudesta Kanadan St. Lawrence-joella 1914.
Muistin nimittäin, että olin joskus jostain lukenut eräästä laivaonnettomuudesta, joka tapahtui Kanadassa 29.5.1914. Löysinkin pitkän penkomisen jälkeen Arto Tuomisen artikkelin ko. tragediasta. Tässä artikkelissa siis kerron pääpiirteissään ja vain ”pintaraapaisuna” tuosta St. Lawrence-joen yöllisestä murhenäytelmästä, mutta kaikki asiasta kiinnostuneet voivat käydä esim. siirtolaisuusinstituutin sivuilla lukemassa asiasta enemmän. (kts. lähdeaineisto artikkelin lopussa)
Empress of Ireland törmäsi norjalaiseen Storstad-hiililaivaan St. Lawrence-joella matkallaan Quebecistä Liverpooliin ja vieden syvyyksiin 1015 ihmistä ja heistä 70 suomalaissiirtolaista. Onnettomuudesta tiedotettiin - Titanicin tuhoon verrattuna - varsin vähän ja koko tapaus jäi nopeasti Sarajevon laukausten ja ensimmäisen maailmansodan uutisoinnin varjoon.
Empress of Irelanf oli 1906 valmistunut “meren ruhtinatar”, jolla oli ylitetty vuoteen 1914 mennessä Atlantti jo yhdeksänkymmentä kertaa. Laivaa pidettiin - totta kai - erittäin turvallisena ja loistokkaat juhlasalit, hytit ja pähkinäpuiset kirjastot ja tanssisalit säteilivät loistokkuutta. Laivan teknillisistä hienouksista ja bruttotonneista en ymmärrä muuta, kuin että ”komiat oli pelit ja vehkeet”. Moottoreiden hevosvoimia ym. en pysty myöskään sisäistämään juuri sen enempää kuin Juhani Ahon Rautatie- romaanista tuttu Matti. Mattihan ihmetteli “raatapellistä tehtyä tietä” ja höyryveturia ja kun joku puhui hevosvoimista, Matti tuumaili: “mutta syövätkö ne hevoset halakoja juostessaan”
Matkalla kotiin
Titanicin yö oli hirvittävä, mutta uhrien määrä oli kuitenkin hieman vähäisempi kuin pari vuotta myöhemmin Empress of Irelandilla. Suomalaisia St. Lawrence -joella menehtyi 70 ihmistä, jotka olivat siis palaamassa takaisin Suomeen. Jotkut heistä kaiketi pettyneenä ankeaan siirtolaiselämään, joku matkalla järjestelemään asioita ja kuka sitten mistäkin syytä sattui tuolla turmalaivalla matkustamaan. Vain 21 suomalaista pelastui.
Empress of Irelandilla oli myös 170 pelastusarmeijalaista, jotka olivat matkalla Lontoossa pidettävään kongressiin. Jumala kanssanne lauloi pieni saattojoukko Quebecin laiturilla, kun laiva lähti ja kääntyi alavirtaan St. Lawrence-joella kohti kolmensadan kilometrin päässä olevaa Rimouskia. Laiva pysähtyi vielä hieman ennen Rimouskia pienessä Pointe -au-Peren kylässä ja otti sieltä mukaansa mm. viimeiset Eurooppaan menevät postisäkit. Sen jälkeen varsinainen merimatka saattoi alkaa.
Pian tähystäjä soitti kelloa. Joki oli tällä kohtaa 40 kilometriä leveä ja äkkiä näkyviin tullut Storstad -laiva oli jo lähellä, liian lähellä. Sankka sumu ympäröi viimeisenkin näkyvyyden ja molemmat laivat huudattivat sireeneitään osoittaen että kurssimuutoksia ei ollut ehditty tehdä. Australiasta Montrealiin matkalla oleva hiililaiva törmäsi Empress of Irelandin oikeaan kylkeen. Koska hiililaiva ui syvällä raskaassa hiililastissa, törmäys oli pahin juuri vesirajan alapuolella. Empress of Irelandin kapteeni Kendall määräsi aluksensa täyttä höyryä eteenpäin saadakseen sen matalikolle, mutta höyry loppui kesken. Kendall huusi megafonilla Storstadille, että tämä yrittäisi työntää Irelandin matalikolle. Norjalaismiehistö ei kuitenkaan ymmärtänyt pyyntöä vaan lähti peruuttamaan taaksepäin. Viimein Kendall käski kaikkia jättämään laiva.
Onnekas lämmittäjä
Kuusi-seitsemänsataa ihmistä olivat takertuneet Empress of Irelandin runkoon ja muihin rakenteisiin laivan kallistuessa, koska uskoivat laivan olevan pohjakosketuksessa. Vain 14 minuuttia törmäyksestä laiva kuitenkin upposi.
Tuona onnettomuuden traagisena yönä työvuorossa oli myös lontoolainen lämmittäjä William Clarke. Hän oli onnekas ja pelastui. Hän kertoi myöhemmin, että pelastautuminen Empress of Irelandilta oli ollut “lasten leikkiä” verrattuna Titanicilta pelastautumiseen. Clarke nimittäin oli ollut myös Titanicilla lämmittäjänä. Mainittakoon, että Clarke ei merionnettomuuksia säikähtänyt, vaan pestautui pian St. Lawrence-joen onnettomuuden jälkeen uuteen laivaan ja todennäköisesti jälleen lämmittäjäksi.
Empress of Irelandin 40 pelastusveneestä ehdittiin laskea veteen vain 4. Storstad laski muutaman veneen ja nekin täyttyivät nopeasti - vedellä. Storstad onnistui kaiken kaikkiaan pelastamaan vain muutaman ihmisen, postilaiva Lady Evelyn pelasti kolmesataa ja Eureka n. 60 ihmistä. Pelastuneista yli puolet oli miehistön jäseniä. Laivan 138 lapsesta pelastui vain neljä. Vainajat kuljetettiin Quebeciin tunnistettaviksi ja muistojuhlat pidettiin Quebecin lisäksi myös Montrealissa ja Torontossa.
Molempien onnettomuuslaivojen kapteenit pelastuivat ja syyttelivät toisiaan pitkään tapahtuneesta. Kapteeni Kendall ei enää saanut kipparin töitä Canadian pacific-yhtiöltä, mutta palveli sen Lontoon toimistossa eläkeikään saakka. Kendall kuoli 1960-luvun puolivälissä eräässä lontoolaisessa vanhainkodissa yli 90 vuoden ikäisenä.
Mandi ja Orvokki
Ilmajoella syntynyt, Michiganissa asuva osuuskauppamies ja Toveri-lehden kirjanpitäjä John Mäki menetti Empress of Irelandin onnettomuudessa Mandi-vaimonsa ja 2-vuotiaan tyttärensä Orvokin. Laivan suomalaissiirtolaiset matkustivat kolmannessa luokassa, joka siis epävirallisen tiedon mukaan pidettiin suljettuna ja heidän oli siis perin vaikea pelastautua. Yläkannen pelastustyöt olivat etusijalla.
Mandi ja Orvokki Mäki olivat matkalla Tohmajärvelle, jossa heidän piti viipyä pari vuotta ja lähteä sitten takaisin Michiganin Ishpehemiin. Mandi oli pyytänyt ko. matkalle seuraksi erästä ystävätärtään ja tämän pikkupoikaa, mutta he olivat peruneet matkansa viime tipassa. Tuosta onnekkaasta pikkupojasta, Armad Lohikoskesta tuli myöhemmin Suomessa sangen arvostettu elokuvaohjaaja.
St. Lawrence-joella on yhä punainen poiju merkkinä paikasta, johon Empress of Ireland vajosi. Hylky unohdettiin ja löydettiin vasta muutama vuosi sitten. Alus makaa pohjassa n. 50 metrin syvyydessä ja monet sukeltajat ovat halunneet räjäyttää hylyn päästäkseen käsiksi mahdolliseen arvotavaraan. Toistaiseksi tämän Kanadan merihistorian traagisimman onnettomuuden uhrit ovat saaneet levätä rauhassa hiljaisessa merihaudassaan.
Pointe-au-Peren kylän ulkopuolella on aidattu hautausmaa, johon on haudattu onnettomuuden tuntemattomiksi jääneet uhrit. Paikallinen museo vaalii aluksen ja onnettomien uhrien muistoa, joka on ns. suurelta yleisöltä unohtunut jo kauan sitten.
Raija Westergård
Lähteet:
www.siirtolaisuusinstituutti.fi
Arto Tuominen: Empress of Ireland - 70 suomalaissiirtolaista syvyyksiin.( artikkeli Siirtolaisuus-Migration-lehti 1/99 s.(16–22)
(Artikkeli julkaistu aiemmin Alueviestissä)
*************************************************
Aikamme koskelat ja Paperiviljelijöiden Suomi
(Artikkeli Alueviesti-lehdessä 15.12.2005)
Näinä päivinä ja varsinkin vaalien alla kansalaisen tulee olla tarkkana kenen joukoissa seisoo, kenen lippua kantaa ja mitä piirtää äänestyslippuun tulevissa presidentinvaaleissa. Jos annetuista äänistä lasketaan pois erilaiset piirroshahmot ja väärinpäin kulkevat tuhatjalkaiset - joita valitettavan usein yhä piirustellaan äänestyskoppien yksinäisyydessä - pressanvaalien tulos saattaa olla selvä jo ensimmäisellä kierroksella. Mutta entäs jos näin ei ole? Alkavatko silloin poliittiset lehmäkaupat? Ja kuka menee kenenkin taakse?
Täytyy myöntää, että tähän mennessä en kovin tarkkaan ole seurannut päivän politiikkaa - pelin politiikkaa, kuten karismaattinen Veikko Vennamo aikoinaan osuvasti luonnehti. Kuitenkin jonkinlaista peliä aikamme politiikka todella näyttää olevan varsinkin välikysymyskeskustelut, joita olen mennä syksynä joutessani seurannut Yle 24 -kanavalta.
Hyvässä uskossa äänestämämme edustajat näyttävät olevan vain pelinappuloita, joita suuremmat voimat - puolue, eduskuntaryhmät, valiokunnat ym. - liikuttelevat miten tahtovat. Yksittäisellä kansanedustajalla ei näytä olevan juuri valtaa omiin mielipiteisiin ja varsinkaan niiden esilletuomiseen suuressa salissa. Ja jos joku vahingossa sattuu puhumaan ”sydänverellään”, hänet pian ohjataan takaisin ruotuun.
Ehrnrooth, Wahlroos, Lilius...
Tänä syksynä kuuminta keskustelua on käyty optioista, maataloudesta ja (tätä kirjoittaessa) kriisinhallintolaista. Näyttää siltä, että optioherrat kyllä osaavat luovia asiansa, kiertävät ja kaartavat pykälätaivaassa miten tahtovat valtiovallan puuttumatta asiaan ajoissa mitenkään. Tai edes haluamatta siihen puuttua, ehkä tietämättömyyttään, ehkä välinpitämättömyyttään.
Ja maatalouden tukiviidakossa vallalla näyttää olevan myös viidakon lait. Varsinainen äläkkä eduskunnassa nousi taannoin Minna Lintosen (sos.dem.) puheesta, jossa hän kertoi ”maataloudella menevän hyvin”. Vaikka ilmeisesti Kepu älähti kovimmin, minusta Lintunen puhui selvää asiaa, sillä nykyiset maatalouden tuet ovat jaettu todella epäoikeudenmukaisesti, kuten eräs TV:n ajankohtaisohjelma jokin aika sitten toi julkisuuteen.
Porvoolaisen Kialan kartanon omistaja Göran J. Ehrnrooth - pinta-ala 400 hehtaaria - kuittaa tänä vuonna viljatuet, n.1000 euroa (n.6000 mummon markkaa hehtaarilta) ja lisäksi juurikastuet 40.000 euroa (n.240.000 mummon markkaa) ja vielä kuljetustuet 16.000 euroa (n.96.000 mummon markkaa).
Salon lähellä sijaitsevan Joensuun kartanon omistaja, Suomen kolmanneksi rikkain mies Björn Wahlroos puolestaan kuittaa viljatukien (200 hehtaarilta) lisäksi pelkästään sokerijuurikkaasta tänä vuonna 35.000 euron (n.210.000 mummon markkaa). Wahlroos, jonka omaisuus on n.200 miljoonaa euroa, kertoi haastattelussa Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2004: ”Euroalue on kuin piirisairaala. Heikkokuntoiset potilaat seurustelevat toistensa kanssa eivätkä huomaa omaa tilaansa”. No, ainakin Wahlroos näyttää huomaavan oman tilansa erinomaisesti.
Kun edellä mainittua tukiaisjärjestelmää silmäilee, laskeskelee Ojalan laskuopin mukaan - ja räknää vanhoissa markoissa jotta varmasti ymmärtää - ei voi kuin ihmetellä ja kummastella tätä nykyajan maanviljelyä. Ja ensi keväänä kuulemma EU tuo viljelijöille uuden mahdollisuuden: EU-tuen voi saada myös täysin viljelemättömältä peltohehtaarilta. Pääasia, että pitää peltonsa pellon näköisenä, hoitaa maisemaa. Siis sillä lailla.
Paperiviljelijöitä
Entä miten maataloustukiaisten kohtalo määräytyy tulevaisuudessa? Onko EU todella jumala, jota nöyrästi edelleen kumarretaan EU-tukien toivossa vai olisiko sittenkin pitänyt äänestää toisin 1994 kansanäänestyksessä?
Presidenttiehdokkaista vain Timo Soini puhuu sitkeästi EU:ta vastaan. Hänen mukaansa Suomen tulisi mitä pikemmin irtaantua EU-jäsenyydestä, sillä se tie vie lopulta itsenäisyytemme viimeisetkin rippeet. Soini kysyykin, että haluammeko me Suomesta muodostuvan entisen Neuvostoliiton kaltaisen liittovaltion, jossa itsemääräämisoikeus on käytännössä nolla. Kolhoosi on kolhoosi niin idässä kuin lännessäkin. EU- ikeen alla me hävisimme jo oman rahan ja kohta kaiketi oman kielemme, lippumme, kansallislaulumme. Sitäkö me todella haluamme? Turhaanko kävimme talvisotaa ja jatkosotaa? Turhaanko Summa, Raate, Vuosalmi ja Äyräpää?
Ja maataloustuet - vaikka niitä viime aikoina on jaettu runsaalla kädellä ja useasti vääriin osoitteisiin - ovat olleet kuitenkin määräaikaisia, kuten aikoinaan EU- jäsenyysneuvotteluissa herrat neuvottelivat. Siis määräaikaisia, ei pysyviä ja tuo määräaika on juuri nyt tiensä päässä. Siksi Suomesta katoaa yksi sokeritehdas ja tuotanto vähenevät ratkaisevasti. Eihän yhden tehtaan menetys tai sokerijuurikkaan viljelyn puolittuminen häiritse Ehrnroothin tai Wahlroosin kaltaisia miljonäärejä, mutta tavalliselle perheviljelijälle saattaa nousta eteen ylittämätön seinä, talonpojan tappolinja ja viimeinen tuomiopäivä.
”Kunniallista on kuolla isänmaan puolesta, mutta ei vielä, eikä ainakaan kaatua EU:n kynänpyörittäjän paperille” (Timo Soini)
Pohjantähden alla
Kun katson kauas kotiseutuni ja koko Suomen historiaan kysyn samalla: mihin toimenpiteisiin kunnon suomalainen on ryhtynyt historiamme saatossa kohdatessaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta? Noussut kapinaan? Kuten Pohjanmaan talonpojat 1500-luvun lopulla ja toisen kerran kansalaissodassa 1918.
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla - romaania voidaan lukea suomalaisen talonpoikaiston kahden sosiaalisen kerroksen, torppareiden ja talollisten, jakaantumisen ja uudelleen yhdistymisen kuvauksena. Vuonna 1918 talollisten ja työläisten välissä olivat torpparit, vuokraansa sisältyviä päivätöitään talon töissä raatavat miehet ja naiset, jotka vasta öisin ehtivät omille hallaisille viljelyksilleen - jos ehtivät silloinkaan.
Pohjantähteä ei ole kuitenkaan osattu lukea talonpoikaisromaanina ja juuri siksi sen kapinakuvaus on erittäin tärkeä. Pitää kuitenkin muistaa, että punakapina oli myös ja ennen kaikkea talonpoikaiskapina, jonka jälkimainingeissa torpparit saivat vapautuksensa. Saadakseen viljelemänsä maan omakseen, vuonna 1918 torpparit liittoutuivat työväenliikkeen kanssa. Tämä totuus on useasti jäänyt toisenlaisen tulkinnan varjoon.
Kuten tiedämme, Täällä Pohjantähden alla on kuvaus punaisesta talonpojasta Akseli Koskelasta, hänen suvustaan ja lähiympäristöstään Urjalan Pentinkulmalla. Akseli oli talonpoika ajatuksiltaan ja maailmankuvaltaan, mutta ennen torpparivapautusta hänen talonpoikaisuutensa oli rajoitettua. Hänen viljelemänsä maa, kylmään ja hallaiseen suohon raivaamansa alue ei ollut hänen omaansa. Epäoikeudenmukaisuus oli siis kaksinkertaista: hän oli vuokralla itse raivatulla maalla. Siksi Akselista tuli kapinallinen.
Akseli Koskela oli myös miehuullinen kapinallinen, kova taistelija, kunnon työmies, jämpti ja asiallinen, sanojensa mittainen mies, kunnollinen maanviljelijä, joka laajensi tilaansa ja menestyi. Eihän tällainen mies voi olla bolshevikkien kätyri, isänmaan petturi, pimeiden voimien riivaama. Ei, hän oli omia, meikäläinen, tuttu suomalainen.
Mutta talonpoikaiskapinallisena Akseli oli myös punainen, jopa tulipunainen. Samat ominaisuudet, jotka tekivät hänestä esimerkillisen talonpojan, tekivät hänestä myös työväenjohtajan ja punakaartin päällikön. Ja häneen oli helppo samastua: juuri sitä on ollut suomalaisen taistelu yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan, paremman maailman puolesta sortajia vastaan. Ja vankileiriltä palattuaan Akseli lunasti torpan itselleen, tarttui jälleen sahaan, kirveeseen ja suokuokkaan, laajensi tiluksiaan, rakensi uudet pytingit, jossa ympärillä puutarha ja lipputanko, jossa siniristilippu.
Mutta missä on tämän päivän Koskelan Akseli? Tai Jaakko Ilkka? Rähmälläänkö kohti Brysseliä?
Raija Westergård
*****************************
Onnellisuuden idea ja mahdolliset maailmat
Kautta historian kaikissa sivilisaatioissa ja kulttuureissa, huolimatta niiden erilaisuudesta, ihonväristä, silmien asennosta, korvien ja jäsenten muodosta, yhteisenä nimittäjän kaikille ihmisille on ollut onnellisuuden tavoittelu. Onnellisuutta – mitä se sitten onkaan – on kutsuttu ihmisten ajatusten ja tekemisien äärimmäiseksi päämääräksi. Vuosisatojen saatossa tuo onnellisuuden tavoittelu on ottanut monia muotoja ja yhtenä niistä ranskalaisen ”marginaalikirjailijan” Louis-Sebastian Mercierin (1740–1814) näkemys tulevaisuudesta: vuoden 2440 Pariisi.
Riikka Forsström käsittelee teoksessaan ”Mahdolliset maailmat” (suom.) nimenomaan juuri Mercierin utopistisia kuvitelmia tulevaisuudesta, joka on siis yksi tie löytää tuo kaivattu onnellisuus, joka Mercierin elinaikana – Ranskan vallankumouksen aattona – oli mahdottomuus muuten toteuttaa. Kuvitteleminen, utopiaan vetäytyminen, vaikka muiden aikalaiskirjailijoiden naurunalaiseksi alistamisen uhallakin, Mercier loi oman kuvitteellisen Pariisin, joka suihkulähteineen, valoineen, kattopuutarhoineen oli yksi unelma onnellisesta elämästä.
Forsströmin mukaan myös Mannerheim etsi onnellisuutta (totta kai) ja kirjoitti: ”Myytit, tarinat, eri maailmaan sijoittuvat lupaukset uskonnon toimesta, humanistiset fantasiat, matkaromanssit, ovat jatkuvasti muuttaneet näkemyksiä siitä, mitä oikeasta elämästä puuttuu.” Mikä siis ajaa ihmisen etsimään onnellisuuden ideaa? Onko se vallitsevien olosuhteiden ristiriita (kuten Mercierin aikaan valistuksen ajan Ranskassa verisen vallankumouksen aattopäivinä) vai kenties vain halu muuttaa maailmaa? Forsströmin näkemyksen ja muiden valistuksen ajan kirjailijoiden (mm. Thomas More) mukaan onnellisuuden kaipuu 1700-luvun intellektuellissa väittelyssä ei ollut mikään uusi motiivi. Verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin, joita hallitsivat tuomiopäivän ennustukset ja maailmanloppu, erilaista oli korostuksen vaihdos taivaallisen pelastuksen odotuksesta maallisempiin pohdiskeluihin ja ihmisen maapalloa koskevaan onnellisuuteen. Juuri tämä maallisen onnellisuuden ihanne onkin Riikka Forsströmin tutkimuksen kohteena: Mercierin näkemyksen kuolemasta ja hengellisyydestä huolimatta, painotus on maallisilla onnellisuuden näkemyksillä.
1700-luvun ranskalaisessa filosofisessa keskustelussa tämä uusi maallisen onnen idea sai kaksi periaatteellista muotoa. Ensimmäinen näistä uusista onnen filosofioista perustettiin vaistomaisen elämän arvokkuudelle. Tämän individuaalisen onnellisuuden teorian mukaan onnellisuuden arkkivihollinen on maallisten nautintojen kieltäminen: tästä lähtien onnellisuus uudelleen määriteltiin luonnolliseksi, vaistonomaiseksi hyvän olon tavoittelemiseksi. Tästä seurasi myös implikaatio, että kestävä onnellisuus oli mahdottomuus. Toiseksi, ilmeni myös kollektiivisen onnellisuuden uusi muoto, joka perustui edistymisen filosofiaan ja täydellisen sosiaalisen järjestyksen tavoitteluun.
Moren ja Voltairen utopiat vastaan Mercierin tulevaisuus
Mainitsin jo aikaisemmin englantilaisen Thomas Moren, jonka teos Utopia (1516) oli ensimmäisiä utopistisia kuvauksia ”onnellisten saarista” tai saaresta, joka sijaitsi jossakin maailman valtamerellä. Kaupunkikuvauksissa kuitenkin jo Voltaire mainitsi Eldoradon, jossa julkiset rakennukset hipovat pilviä ja torit on koristeltu suihkulähtein, jotka pulppuavat puhtaan veden lisäksi myös sokeriruokomehua. Tämänkaltaiset tarunhohtoiset elementit luovat pikemmin muistumia raamatun pyhästä kaupungista kuin stimuloivat sosiaalista mielikuvitusta käytännön kaupunkireformien suuntaan. Mercierin näkemys utopiakaupungista siis kulminoitui - päinvastoin kuin muilla aiemmilla ja myöhemmilläkin utopisteilla – kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoden 2440 Pariisiin, jonne matkaaja kulki kautta vuosisatojen unen siivin ja jossa häntä odotti englantilainen ystävä. Tämä ystävä toimi matkustajan (Mercierin) matkaoppaana tuossa onnellisuuden kaupungissa, jossa 1700-luvun rappiollisesta Pariisista ei ollut jäljellä juuri mitään entisestä mm. likaisuudesta, joka johtui suurelta osin siitä, että teurastamojen jätteet viskattiin ajan tavan mukaan mihin sattui, pääasiassa katuojiin.
Puhtauden ihanne vuoden 2440 ihannekaupungissa täyttyy myös siinä suhteessa, että Mercierin urbaanissa onnelassa teurastamot on epähygieenisten sairaaloiden ja hautausmaiden tavoin siirretty kauas kaupungin ulkopuolelle, mikä säästää kansalaiset “kuoleman spektaakkelilta”. Samantyyppinen uudistus on toimeenpantu myös esimerkiksi Moren Utopiassa, jossa teurastamot on sijoitettu kaupungin muurien ulkopuolelle. Utopiakaupunkien suunnittelijat ovat kautta aikojen pitäneet tärkeänä sitä, että kaupunki on puhdas sekä moraalisessa että fyysisessä merkityksessä. Kaupunki, jonka olemassaolon ehto oli rakennuttaa Pariisi tavallista kansaa varten. Siinä tapauksessa kadut olisivat yhtä leveitä kuin Lontoossa, ja Ranskan pääkaupunkia voitaisiin hyvällä syyllä kutsua “ihmisten kaupungiksi” (Ja ville des bommes). Tämä tietenkin ”toteutui” 2440 Pariisissa.
Kaikille valistuksen ajan kirjailijoille oli – Forsströmin mukaan - asteittain muodostuvan maallisemman näkemyksen lisääntyminen 1700-luvulla. Se puolestaan nosti tarpeen uusille filosofisille ajattelutavoille ja näkemyksille. Suuret filosofit Voltairesta, Rousseausta ja Diderotista Montesquieuhun näkivät kaiketi ehdottomaksi pyhäksi velvollisuudekseen vapauttaa ihminen hänen itselleen langettamasta orjuudesta. Monarkia, jonka apuna oli hyväksymätön katolinen kirkko ja sen perisynnin dogma, tulisi olemaan luonnollisesti filosofien hyökkäyksen kohde. Kaikkein näkyvin maamerkki tälle uudelle filosofiselle asenteelle oli Encyclopédie, ou Dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers (1751–1772), antologia valistuneiden mielipiteistä monien aiheiden parissa.
Projekti nimeltä Valistus
Huolimatta siis filosofien välisistä erimielisyyksistä, kaikki johtavat ajan filosofit yhdistyivät samaan yhteiseen tarkoitukseen – vapauttaa ihminen pelosta: kadotuksen lieskoista ja nimenomaan haudan tällä puolella. Kuten Adorno ja Horkheimer kirjoittivat: ”projekti nimeltä Valistus oli maailman anti-ihastuminen; myyttien epäratkaisu ja tiedon korvike”. Tämä oli siis maallinen liike, joka tähtäsi tiedon tietynlaiseen sosiaaliseen järjestykseen ja mystiikan poistamiseen, joka kuitenkin houkutteli tavallisia ihmisiä aina vaan valistuksesta huolimatta. 1700-luvun ”uutuus”oli peräisin uskonnon täysivallan alta pois siirtymisestä. Tämä ihmisyyden uudelleenjärjestely kirkon ikivanhoja oppeja vastaa peilaten toi taivaasta maan päälle maallistunutta ajattelua, taidetta, ja jokapäiväistä tavallistakin elämää. Tämä (1700-luku) oli myös ensimmäinen aikakausi länsimaisen sivilisaation kirjoitetussa historiassa, joka uskalsi uudelleen määrittää ihanteensa neuvottelematta siitä kaikkivoipien jumalten kanssa.
Kaikesta edellä mainituista seikoista huolimatta 1700-luvun leimaaminen aikakaudeksi jolloin oli ennakkotapauksetonta optimismia, utopiaa, on – Forsströmin mukaan - pelkkä klisee. Valistuksen standardit ja saavutukset eittämättä perustuvat kysymyksille, argumentille, että filosofit eivät enää olleet aiemmasta poiketen niin halukkaita hyväksymään vanhoja oletuksia siitä, että maailma on yhtä suurta surua, paratiisin odottelua ja että kaikki ihmisen teot tulisi suunnata nimenomaan synnin välttämiseen. Täysin uusi ajatus oli, että elämä voisi olla todella hyvää jo maan päällä kunhan se vain olisi rationaalisesti järjestelty. 1700-luku oli kyllästetty uskolla yhtenäisyyteen ja Taivaan paratiisilliseen pysyvyyteen; näitä ajatuksia pidettiin samoina kuin valtiota, aikakautta ja kulttuuria.
Onnellisuuden saarnamiehet
Valistuksen ideologian lujittuessa noitavainojen hylkääminen ja Spinozan ja Baylen (noin 1687) filosofian leviäminen liittyi Newtonin Principia Mathematica (1687) ilmestymiseen. Myös Locken Essay concerning Human Understanding (Essee koskien ihmisen ymmärrystä) (1690) merkitsi tärkeiden rajapyykkien saavuttamista. Huolimatta siitä, että filosofinen valtakunta muodosti kansainvälisen ilmiön, tässä Forsströmin ansiokkaassa ja mielenkiintoisessa tutkimuksessa painopiste on Ranskan Valistuksen ajalla.
Tuolloin – valistuksen aikakautena - yleisen optimismin nousu antoi potkua tunteelle, että mikä tahansa on mahdollista ja se loi myös pohjaa uudelle evankeliumille nimeltä maapalloa koskeva onnellisuus. Robert Mauzi, 1700-luvun kirjallisuudessa esiintyvän onnellisuuden oppinut, väittää tutkimuksessaan (1961), että tuona aikakautena onnellisuus sisälsi yhden ”idea-voimista”, jotka värittivät koko vuosisataa laajentuen kaikkiin ilmasuuntiin. Hänen ajatuksensa mukaan tämä teema usein oletti pakkomielteisiä ja jokaisen ihmisen toiminnan tarkoitus oli halu olla onnellinen.
Onnellisuuden teeman keskeisyys voidaan nähdä kummassakin: kaunokirjallisuudessa ja monissa filosofisissa tutkielmissa, jotka tuotettiin vallankumousta edeltäneessä Ranskassa. Yhtäkkinen erilaisten utopististen näkemysten lisääntyminen, uudistamisen projektit ja ihannekaupunkien mallit muodostivat yhden näkyvimmistä tämän asian manifesteista, joissa onnellisuus on Ranskan vallankumouksen aatossa. Mercierin L’An 2440 antaa yhden esimerkin utopian viehätyksestä tuona epävarmuuden, pelon ja turvattomuuden aikakautena.
Onnellisuuden saarnaajilla oli tapana painottaa, että luonto oli antanut ihmiskunnalle elämän, josta hyötyä: ihmisen nähtiin nyt nauttivan tietynlaista onnellisuuden ”kutsumusta”. Tästä lähtien onnellisuutta pidettiin ihmisen luonnollisena tilana, yleisenä omistuksena, yhdistäen koko ihmiskunnan, ja jos yksilö ei vielä omistanut sitä, ainakin hänellä oli kaikki oikeudet toivoa sitä.
Yhdessä ”utopia” – termin kanssa ”edistyneisyyden” idea muodostaa pääkonseptin tässä tutkimuksessa. Kuten Robert Nisbet - yksi näkyvimmistä spesialisteista tällä alalla - on osoittanut, edistyksen idea hallitsi länsimaisia ideologioita 1700-luvun puolivälistä aina 1900-luvulle asti. Usein myös on väitetty, että tuona aikakautena usko maalliseen edistykseen ja onnellisuuteen sai eräänlaisen korvaavan aseman statuksen – se oli eräänlainen maallinen uskonto vaativan, armottoman ja leppymättömän katolisen uskonnon rinnalla tai sen sijasta.
Raija Westergård
(Essee "Mahdolliset maailmat, onnellisuuden idea Louis-Sébastien Mercierin utopistisessa näkemyksessä")
Lähde: Forsström, Riikka: Possible Worlds: the Idea of Happiness in the Utopian Vision of Louis-Sebastien Mercier. 2002.
